Uskotteko, jos sanon, että olen oppinut olemaan tyly? Niin on asian laita, mutta ilmiö on kuitenkin käynyt toistaiseksi vain yhden ihmisryhmän kohdalla, joka on liikenteen seassa olevat tomaattikauppiaat. Tilanne oli alkuun kinkkinen, sillä himoitsin heidän myymiään tomaatteja, jotka ovat hyviä ja joita on aina paljon yhdessä laatikossa. Tomaattimyyjä kuitenkin pyysi minulta melko räikeää mzungu-hintaa, jota edes sinisilmäisin mieleni sopukka ei suostunut maksamaan. Tomaattikauppias tarjosi parin kilon boksia 50 000 kwachalla, mikä vastaa n. 8 euroa. Kun tinkaaminen on hidasta ja siinä samassa pitää katsoa, koska liikennevalot vaihtuvat, tilanne on tähän asti aina päättynyt siten, että nappaan tomaatit syliini ja annan myyjälle kympin ja sanon (erittäin tylysti) etten maksa enempää. Ja sitten valot jo vaihtuvatkin vihreiksi ja jätän taakseni myyjän ei-niin-vetoavat mama-huokaisut. Kuulostaa siltä, että olen hirveä ihminen. Mutta kymppitonni niistä tomaateista on vieläkin yläkanttiin ja suunnitelmissani onkin hinnan hilaaminen jatkossa vielä alemmas. Niinan nimeltä mainitsematon sukulainenkin kalpenisi kehittyneiden tinkimistaitojeni rinnalla.
Sitten viime blogin olen käynyt kahdesti saunassa, mikä onkin enemmän kuin viimeisen puolen vuoden aikana yhteensä. Ensimmäiset löylyt heitettiin perjantaina suurlähettilään residenssin saunassa. Kaverini oli siellä koira- ja kissavahtina, kun suurlähettiläs on matkoilla ja hyödynsimme tätä kautta avautuneet hulppeat puitteet perjantai-illalla. Suurlähettiläällä on koira, Suska, joka on kanttarellinvärinen saksanpaimenkoira. Suska kärsii läheisriippuvaisuudesta mutta on sisimmiltään rasisti: Suska ei siedä residenssin mustia vartijamiehiä. Rasismi ilmenee vihaisena haukuntana, mutta myös pelkona, että Suska jätetään yksin vartijoiden armoille. Tarvittiin kahden naisen taitava juoni, jotta Suska saatiin pois auton jalkatilasta ja jäämään kiltisti pihalle (kuva 2). Toiset löylyt sain eilen illalla.
Vaikka Suska saatiin pois jalkatilasta, autoon jäi toinen epätoivottu eläin, nimittäin inhottavan ruskeavärityksinen hämähäkki. Paikallisessa mittakaavassa se ei ole kovinkaan iso, mutta edelleen isompi kuin se suomalainen lukki. Hämyri on kummitellut autossa nyt perjantaista lähtien – viimeisimmät havainnot ovat eilisiltapäivältä. Yleisesti ottaen kansalaisjärjestötoiminta Sambiassa on melko lapsen kengissä, mutta maan hämähäkit ovat onnistuneet luomaan vahvan solidaarisuusliikkeen, joka on valmiina toimintaan kollegan kuoleman kostamiseksi. Hmph. Ai niin, kun puhun autosta, puhun Riikan autosta. Riikka on työkaverini, naapurini ja Riikalla on auto. Olo ilman autoa täällä on kuin linnulla ilman siipiä ja kun muutaman inssiajon jälkeen sain Riikan ja itseni vakuuttuneeksi, että osaan ajaa vasemmalla puolella, saan aina välillä autoa lainaksi. En tiedä haluaako äiti kuulla, mutta täällä kuolee todennäköisimmin liikenneonnettomuudessa. Autoilijat ovat hulluja, kännissä ja tiet ovat kapeita eikä pimeällä näe eteensä. Etenkään ihmisiä. Heijastinteollisuudella olisi Sambiassa norsun kokoinen markkinarako.
Sunnuntain sosiaalinen ulottuvuus kiteytyi taas mall-ympäristössä. Vuorossa olivat elävät kuvat ja niinkin draamapohjainen elokuva kuin Australia. Leffan ensi-ilta oli perjantaina ja fiksuina tyttöinä ostimme liput hyvissä ajoin ja varasimme paikat salista; hyvä niin, olihan näytös sen verran suosittu, että kuuden hengen seurueemme vastasi puolta yleisöstä. Elokuvan nähneet tietävät, että se on melko pitkä. Niinkin pitkä, ettei sambialainen filmitekniikka pysty käsittelemään sitä yhtenä nauhana: puolivälissä filmi katkesi ja salissa alkoi soida Bob Marleyn Buffalo Soldier. ”Väliajan” kahvit ja pullat jäivät kuitenkin hakematta – sen verran nopea oli herra filmivaihtaja liikkeissään.
Töissä pitää kiirettä tällä viikolla. Tavoitteena on tietää kaikki mahdollinen yrityshautomoista Sambiassa. Tähänastinen elämäni on ehkä kulkenut toistaiseksi lähempänä kanojen elinkaareen liittyviä hautomoita, mutta katsotaan, eihän ne niin kaukana toisistaan voi olla.
Loppuun vielä ote hevostytön päiväkirjasta: ”Olin lauantaina taas ratsastamassa. Minulla oli sama hevonen, Blondie. Se on tosi söpö. Olin unohtanut ostaa sille porkkanoita, joten se ei ehkä tykkää minusta vielä ihan hirveästi. Me laukattiin Blondien kanssa ja olin tosi innoissani siitä. Patrick kehui ihan hirveästi, miten nopea olen oppimaan. Patrick on ja tosi söpö. Ostin talleilta käytetyt ratsastushousut, joilla on kivempi ratsastaa kuin jumppahousuilla. Uudet housuni ovat kermanvalkoiset ja kireät ja näyttävät aivan hirveiltä päälläni. Sen vuoksi en aio enää ikinä ottaa kameraa talleille mukaan.”
Isälle ja Vernerille vielä terveisiä, että mulle voi kyllä soittaa. Kerro Vernerille, että olen ehkä hitusen loukkaantunut, ettei siitä ole kuulunut mitään. Ei Sambia kuussa ole, joten ei se soittelu kovin kallista ole. Enkä ehdi töistä niin hirveästi soitella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti