Viikko on vierähtänyt aika haipakkaa. Työviikko alkoi jännittävissä tunnelmissa, kun pidin sijaisvirkamiesurani toisen puheen. Aiheena olivat jo tutuksi tulleet yrityshautomot. Hyvin meni. Hymyilin loppuun kauniisti niin yleisö ehti hetkessä unohtaa, miten tylsää edustusjaaritusta olin hetki sitten suoltanut. Maanantaiaamun puheen jälkeen onkin ollut sen verran kiire, että on pitänyt huolehtia, että pää pysyy mukana. Vanha kunnon Väyrysen Paavo tulee parin viikon päästä vierailulle ja visiitti teettää jatkuvaa hommaa. Hassua muuten, kun synnyin, Paavo taisi olla ulkoministerinä ja teki visiitin Sambiaan vuonna 1985. Tiemme kohtaavat jälleen: minä olen hieman varttunut ja Paavo on vaihtanut titteliään.
Sain kiireestä yliotteen eilen illalla: voimajoogan kolme eri soturiasentoa ja illan aivoton tv-sarjaputki tekivät hyvää.
Työkaveri-Riikka lähti eilen aamulla pois. Kokonaan. Ennen Riikan lähtöä piti tietysti syödä viikon verran joka päivä jotain hyvää jossain kivassa ravintolassa. Kukkaro oheni ja vyötärö leveni; eilisillan tomaattikeitto maistui vaihteeksi yllättävän hyvältä. Otan ensi viikolla lähes täysin haltuun Riikan entisen elämän: muutan Riikan vanhaan kotiin, valloitan työpisteen ja syvennyn paikallisen yhteistyön määrärahojen maailmaan.
Ai niin, lauantaina oli ystävänpäivä. Sesonkiaikaa kaupoille ja ravintoloille: riippumatta kaupasta, myynnissä oli ystävänpäiväsamppanjaa ja punaisia pehmosydämiä – näin siis myös Partiovarusteen tapaisessa eräkaupassa. Ravintoloilla sen sijaan oli tarjottavanaan ystävänpäivämenu, josta saimme neuvotteluiden jälkeen poistettua ruusut ja punaiset samppanjat. Tämä ei kuitenkaan riittänyt pakenemaan imelää ystävänpäivätraditiota, joka tänne on muodostunut. Viereisissä pöydissä vaivaantunet pariskunnat katsoivat toisiaan pöydän yli ja huippu DJ (voin antaa puhelinnumeron, niin saatte antikliimaksin juhliin kuin juhliin!) soitti maailmankaikkeuden imelimmät biisit. En keksinyt, milloin olisin viimeksi kuullut sellaisia kappaleita kuin Mariah Careyn My All tai Enrique Igleaksen Hero.
Olin sunnuntaina matelijapuistossa. Se sijaitsee parikymmentä kilometriä Lusakasta pohjoiseen. Inhoan käärmeitä mutta jotenkin kieronlaisesti nautin eläintarhoissa melkein eniten – heti mahdollisten norsujen jälkeen – käärmeiden luikertelun seuraamisesta lasin takaa. Euroopan eläintarhoissa sen lasin vieressä on usein pieni kartta, josta voi todeta, miten näitä käärmeitä on kaukana omalta mantereelta – jossain Afrikassa. Sunnuntaisen matelijapuiston käärmeet olivat eurooppalaiseen tapaan ja lasin takana. Karttoja ei kuitenkaan tarvittu: käärme joko esiintyy Lusakan alueella tai muualla Sambiassa. Ja oppaamme Henry kertoi jokaisen myrkyllisen käärmeen kohdalla, miten välttyä sen puremalta tai mitä tehdä jos kuitenkin saa myrkyn suoniinsa. Kerron tärkeimmät varotoimenpiteet teillekin siltä varalta, että Zoolandian käärmetarhasta luikertelee joku yksilö pakoon.
Jos musta mamba puree, on tärkeintä ottaa ihan ensimmäiseksi – ennen kuin soitat apua tai pyörryt tai mitään normaalia miten ihminen nyt reagoisi - paperia ja kynä ja kirjoittaa ”musta mamba” paperille. Siinä vaiheessa kun saat apua, et pysty enää puhumaan, joten tohtorisedän on hyvä tietää kuka on tehnyt pahojaan. Jos taas törmäät maastossa sylkevään kobraan, nosta kädet ylös. Ei, kobra ei halua nähdä sinun antautuvan ja anovan armahdusta tällä eleellä, vaan ylhäällä olevat kädet hämää kobran tähtäämään sylkensä käsiisi eikä kasvoihisi. Mutta ei hätää, vaikka sitten kävisikin niin, että saat kobran syljet silmiisi, kunhan sinulla on mukana jotain nestettä mitä voit pirskottaa silmille. Ja ei hätää, vaikka vesipullo jäi kotiin – Henry sanoi, että oma (tai kaverin) virtsakin helpottaa.
Matelijapuistossa oli myös paljon krokotiileja. Aina maanantaihin asti, jolloin oli monen yksilön teurastuspäivä. Näin Henry kertoi. Vaikka seurasin muutamien krokojen viimeistä päivää, en tuntenut oman tunnon pistosta taannoin maukkaasta grilliritilällä paistuneesta pyrstöstä. Krokotiili sijoittuu siis inhimillisyysmittarillani negatiiviselle akselille. Mutta puistossa oli myös kasvissyöjäkrokoja. Ne oli heti sympaattisempia. Kuvista näette krokojen lisäksi tutustumishetken kilpikonnan kanssa (joka muuten painoi 7,5 kiloa!) sekä rasismiin taipuvaisen kameleontin, joka kuvitteli olevansa enemmän turvassa valkoisella suojavärillä. Aivan alimmassa kuvan perusteella todettakoon, että kadut Lusakan ovat pitkiä ja suoria.
"Olin aivan puhki lauantaisen ratsastuksen jäljiltä: sormitaipeet verillä, olkapäät kipeän palaneet ja takapuoli jumissa. Edellisviikolla talleilla tapahtui kauheita: yhden hevosen kavio irtosi laitumella ja siitä tuli ihan hirveästi verta ja se jouduttiin lopettamaan. Kukaan ei oikein tiedä, miten kavio voi vain irrota; jotkut epäilevät, että joku noituuteen uskova olisi leikannut sen pois. Tai sitten se vain oikeasti irtosi. Tallilla on myös yksi hevonen, jolla ei ole toista silmää. Se oli ennen Zimbabwessa poolohevosena ja joku ilkeä hoitaja puhkaisi sen silmän kostona jostain hevosen omistajalle. Ihmiset on niin julmia. Minäkin tavallani, koska unohdin ostamani porkkanat kotiin."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti