Nice legs

Kävelin eilen yksin kotiin kaupasta. Kauppa oli lähikauppani, Melissa. Matka kesti 20 minuuttia. Miten joskus saatoin ajatella, että Läntisen Pitkäkadun Siwa voisi olla vielä hitusen lähempänä kotia?

Lähikauppani oli lähinnä pimeä halli, jossa oli muuten suhteettoman paljon työntekijöitä. Työtehokkuus on sitten tosin toista luokkaa kuin mihin olen äärettömän dynaamisessa Intersport-ympäristössä tottunut. Valtaosa työntekijöistä teki verkkaisesti hommiaan ja osa hoiti velvoitteitaan viihdyttämällä kollegoita jutuillaan. Hevi-tiski oli ”etsi ja ehkä löydät yhden omenan, jossa on vain kolme kärpästä” –mallia. Jokainen potentiaalinen ostos siltä osastolta piti käännellä tarkasti ennen kuin sen laski koriin.

Jos Stockmann on kerran jäänyt kiinni vanhan lihan myynnistä, Melissa olisi saanut muutaman huomautuksen enemmän niiden tarkastajien käsissä. Vaikka kaupasta kuulemma saa ihan hyvää lihaa, lihatiskin kohdalla haisi sen verran etovalta, ettei tarvinnut katua omia eettisiä valintojaan. En olisi yllättynyt vaikka itse teurastuskin olisi hoidettu takahuoneessa.

Melissan leipäosasto oli erittäin monipuolinen. Vaaleaa paahtoleipää ja vaaleaa paahtoleipää. En yhtään huijaa, koska siellä ei vain ollut mitään muuta kuin niitä viipaloituja paahtoleipiä läpinäkyvissä pusseissa. Voi valinnan vaikeutta. Mutta, lähikauppaansa ei täällä voi valita ja hyvää Melissassa olivat halvat hinnat. Ja yksi murhe vähemmän, kun ei tarvitse pähkäillä S-Bonuksen ja Plussa-pisteiden kartuttamisen välillä.

Olen myös aloittanut kiivaan urheilun tällä kolme kuukautta kestävällä korkeanpaikanleirillä. Lusaka on vissiin suunnilleen 1300 metriä merenpinnan yläpuolella, ei siis mahdottoman korkealla, mutta ohuemman ilman kyllä huomaa. Hengitysvaikeudet lenkillähän ei siis missään nimessä voi johtua huonosta kunnosta..

Lenkkeily ei ole Sambian kansallisharrastus (pieni faktaruutu tähän väliin: jalkapallo on maan ykkösurheilu, en tiedä onko edes kakkosta). Paikalliset tuijottavat avoimesti valkoihoista lenkkeilijää, joka iPod korvissaan yrittää hitaan elämisenrytmin yhteiskunnassa pitää yllä hektistä suorittamistahtiaan. Jotkut paikalliset jopa kannustavat tienpenkalla. Sainpa päivänä eräänä ennen kuulumattoman kommentin ”Nice legs!” ohi juostessani. Maailmassa on siis todistetusti nyt olemassa ainakin yksi henkilö, joka osaa arvostaa reiden kokoisia pohkeitani.

Lenkkikaverini varoitti irrallaan olevista koirista; ne kun eivät ole tottuneet juokseviin ihmisiin niin saattavat hyökätä. Tässä kohdassa voisinkin karistaa yhden stereotypian itseni ja miksei myös Mauri Myllymäen harteilta. ”Afrikkalaiset tummat pojat” eivät juokse alituiseen paikasta toiseen ja tule sitten voittamaan maineen ja kunnian valkoisten nenän edestä arvokisoissa. Ihmiset löntystelevät. Kellään ei ole kiire mihinkään. Olen nähnyt tähän asti yhden lenkkeilevän tummaihoisen.

Niin ja niistä koirista vielä. Ne saattavat myös hyökätä lastenvaunujen kimppuun, koska niitäkään täällä eivät käytä kuin ulkomaalaiset. Matkustusinfona pienten lasten vanhemmille, joita tuttavapiirissäni on huikea määrä.

Kuvista, joita tähän olen laittanut, sen verran, että 1. kuva on kotikadulta. 2. kuva edustaa paikallisliikennettä ollen sen ainut ilmenemismuoto koko kaupungissa. Kahdessa viimeisessä kuvassa saa käsityksen siitä, mitä kiireettömyys täällä tarkoittaa. Päivä kuluu hyvin puun alla ja aina välillä saa kaupaksi yhden omenan. Tai neljä banaania, jotka ostin näiltä naisilta eilen. Tien varressa voi hengata ihan muutenkin vain. Tai odottaa sitä mini-bussia, joka tulee kun on tullakseen; Kuka aikatauluja tarvitsee? Kenellä voi olla niin kiire?