Tervehdys täältä teräsporttien, muurien, sähköaidan ja ympärivuorokautisen valvonnan takaa. Äiti, olen turvassa, vaikka perillepääsyviesti viipyi teleavaruudessa kaksi päivää..
Ensin muutama sana matkasta. Se sujui hyvin. Matkustuksen kohokohtia olivat yläasteaikaisen koulukaverin näkeminen öö.. yhdeksän vuoden jälkeen Frankruftin lentokentällä sekä Frankfurt-Johannesburg –lennon komea stuertti, joka herätteli aina syömään hivelemällä sormella käsivarttani. Kahden välilaskun, neljän lentokonepasta-aterian ja parin tunnin huonon unen jälkeen olin onnellinen, kun kone laskeutui Lusakan kentälle. Olen aina haaveillut suuresta tuloaulasta, jossa joku tuntematon odottaa mua lappu kädessä. Noh, olihan siellä tuntematon, jolla oli lappu, mutta suuri tuloaula jäi vielä haaveeksi: lentokoneesta käveltiin n. sadan metrin päähän pienelle ovelle, jonka ympärillä oli kaikki mahdollinen rauta ruosteessa ja jonka ”Welcome to Zambia” –kyltti oli tuunattu viimeksi 80-luvulla.
Ensimmäinen näkymä Sambiasta vastasi melko lailla sitä mielikuvaa, joka mulla Afrikasta oli. Automatkan maisemaa hallitsi vihreä ruoho, vihreät pellot ja vihreät puut (kiitos sadekauden). Kapea tie oli asvaltoitu, mutta tienpientareet olivat punaista savea ja niillä tallustelivat ihmiset töistä kotiin. Toiset menivät peltoja pitkin. Lähempänä kaupunkia alkoi tien varrella olla omatekoisia kojuja ja pöytiä, joissa myytiin hedelmiä ja vihanneksia. Jotkut kojut mainostivat olevansa kampaamoja, ja kun kerkesin vilkaisemaan vauhdissa sisälle niin olihan siinä kahden neliön kopissa ainakin sellainen permanenttilämpökone!
Sunnuntai aamupäivällä tein ensituttavuutta Sambian auringon kanssa. Ensitapaaminen tapahtui aamulla klo 10 takapihan aurinkotuolissa. Ja se meinasi loppua klo 10.15, koska olin jo siinä vaiheessa hikoillut patjan märäksi. Patjan kuivat osat olivat niin kuumia, etten voinut liikkua, vaan olin vankina hikiläikässäni. Sinnittelin siinä vielä vartin, mutta sen jälkeen sai riittää. Mutta tuli bikinirajat!
Sambiassa on nyt kesä ja sadekausi. Sadekausi kestää n. marras-joulukuusta huhti-toukokuuhun. Tammikuun jälkeen alkaa jo ilmat muuttua kuivemmiksi. Sadekausi ei täällä tarkoita, että sataa koko ajan ja paljon. Eilen ei esim. satanut lainkaan ja tänään tuli kahden minuutin sadekuuro, jota seurailin työhuoneen ikkunasta. Joskus tulee jättikuuroja, joiden aikana voi sataa 100 ml vettä. Eikös se ole aika paljon?
Tänään aamulla ei tullut hanasta vettä. Olisi sinänsä ollut ihan kiva mennä ensimmäisenä työpäivänä puhtaana töihin. Onneksi pihalla on uima-allas, johon pulahdin klo 6.45 ja tunsin oloni edes hiukan freesimmäksi hikisen yön jälkeen. Ensimmäinen työaamu ei jatkunut paljon suotuisammissa merkeissä, kun pudotin pari kananmunaa lattialle. Ja siis edelleenkään sitä vettä ei tullut enkä raskinut liikaa tuhlata juomavettä siivoukseen. Niinpä keittiöön jäi sellainen vieno kananmunan tuoksu leijailemaan. Viimeinen takaisku eilisaamuun sattui puuronsyönnissä. Laitoin reippaalla kädellä puuron päälle sokeria, mikä osoittautui suolaksi.
Talo on hieno (kuvat). Täällä me asustellaan Murranin kanssa, joka on tullut melko läheisriippuvaiseksi alun sähinän jälkeen. Heinäsirkat sirittää talon ympärillä läpi vuorokauden. Siihen tottuu ja se on oikeastaan aika rauhoittavaa. Jotkuthan ostaa sellaisia cd-levyjä, joilla on heinäsirkkojen siritystä. Otan tilauksia vastaan, pieni sivubisnes ei haittaisi. Tosin tunsin itseni aika rikkaaksi, kun menin lauantaina pankkiautomaatille ja nostin miljoonan. 10 euroa on vissiin n. 6000 kwachaa; pieni laskutehtävä puuhasteluksi seuraavaa blogia odotellessa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti