Valkoisella naisella on monta nimeä. Mzungu – valkoinen – on tyypillisin, mitä miehet kantakaupungin kaduilla huutelevat. Täkäläisten miesten mielikuvitus ei kuitenkaan lopu siihen: olen ollut vaihtelevasti myös Maria, Mary, Linda, Sofia, Beatrice ja Melinda. Mikään ei ole kuitenkaan osunut ja uponnut vielä. Rauhassa ei etenkään keskustassa saa kulkea, mutta huutelu ei ole mitenkään ahdistavaa. Siinä ei ole mukana latinoflirttiä vaan huutelu tuntuu lähinnä vain tähtäävään siihen, että mzungu ostaisi jotain – mitä ikinä onkaan myytävänä. Nimillä huutelu sekoittuu ”Taxi?” –huutoihin, joilla jokainen auton omistaja koittaa tarjota kyytiä.
Olin muuten viime perjantai Nike©-bussissa. En tiennytkään brändin laajentaneen tuotevalikoimaansa sambialaisiin busseihin. Mutta uskottava se oli – olihan niskatyynyihin ommeltu hieman vapisevin käsin leikatut valkoiset Nike-merkit! (kuva 1)
Sunnuntaipäivä kului lusakalaiseen tapaan. Kaikki auton omistavat kaupunkilaiset suuntaavat sunnuntaipäiviksi malleille (isä, se tarkoittaa kauppakeskusta). Siellähän riittää hilpeää aktiviteettia koko päivän laiskottelulle: on afrikkalaiset markkinat ja hyvää ruokaa. Illan alkaessa hämärtyä voi mennä leffaan katsomaan joko todella räiskyvää toimintapätkää tai myötähäpeää nostattavaa Jim Carrey –komediaa. Muita vaihtoehtoja ei ole. Olisi itsemurha kinoyrittäjälle näyttää Lusakassa jotain draamaan viittaavaa; niissähän voi olla jossain kohtaa 10 sekunnin hiljaisuus tai surullinen loppu. Yleisöön uppoavat täällä vain sankaritarinat – meidän leffan nimi oli Make It Happen. Mall-maisemaa kuvissa 2 ja 3.
Sunnuntai-illalla löysin talosta uuden asukkaan. Hämähäkin. Kutsutaan häntä vaikka Hirmuksi, koska kyseessä ei ollut mikään lukin kokoinen otus, vaan pikemminkin kämmenen kokoinen möllikkä, jonka vartalo oli suunnilleen puolet kokonaishalkaisijasta (meneepä matemaattiseksi). Hirmu oli valinnut paikakseen sopivasti makuuhuoneen seinän, n. metrin yläviistoon oikealle hyttysverkon suojaamasta sängystäni. Hirmu aiheutti olemassaolollaan valtavan ongelman, johon aloin heti miettiä ratkaisuja. A) Voisin nukkua yön alakerran sohvalla ja toivoa, että Hirmu olisi aamulla poissa missä lie. B) Pistän silmät kiinni, sammutan valot ja menen panssarihyttysverkkoni alle ja yritän nukkua. Mitä ei näe, sitä ei ole. C) Kehitän pitkän kantaman aseen, jolla saan Hirmun nistittyä. Tässä vaihtoehdossa ongelmallista oli kuitenkin se, etten pystynyt menemään kovinkaan lähelle Hirmua, koska en halunnut nähdä sitä läheltä – puistatuksen tunne tuli jo viiden metrin etäisyydeltä. Eikä talon aseteknologia ollut kyllin kehittynyttä Hirmun etä-eliminointiin. D) Tämän vaihtoehdon keksin vasta, kun soitin työkaverille ja kysyin, voiko Hirmu olla myrkyllinen. Sain vinkin hakea vartija apuun sotaan Hirmua vastaan.
Niinpä menin ulos ja koputin vartijakopin oveen. Tilanne oli jokseenkin klassinen: blondi pinkkipyjamainen suomalaisheitukka (wordin oikoluku tunnistaa sanan suomalaisheitukka, miksi!!?) herättää unestaan tummaihoisen vanhan vartijan kertoakseen, että talossa on hämähäkki. Elämän uurtamat kasvot vääntyivät kuitenkin hymyyn, kun kerroin suuresta ongelmastani. Kiltti vartijasetä pisti siivoushanskat käteen ja listi Hirmun omin käsin. Jälkeenpäin jäi harmittamaan vain se, etten huomannut ottaa Hirmusta kuvaa. Noh, niin kuin kauhutarinoissa aina, odotettavissa on jatko-osa: Hirmu II.Eilen illalla kiitin vartijaa sämpylällä ja luumulla. Ja otin kuvan pelottomasta sankarista (kuva 4).
Sain muuten eilen selville, miten sambialainen herra virkamies menettelee sen sitkeän blondin kanssa, joka ei luovuta tapaamispyyntöjen suhteen. Blondi vie konsulttifirman miehet tapaamiseen herra virkamiehen kanssa, jota ei kuitenkaan näy, vaan huoneessa on herra vt. virkamies, joka aloittaa tapaamisen lupaavasti: ”Let me explain.”
Olin tänään aamupäivällä seminaarissa lusakalaisella hotellilla. Lounasta odotellessa pukuasuiset seminaariosallistujat käyskentelivät hotellin terassilla. 20m päässä nurmikolla työskenteli kolme nuorta poikaa kuokkien kanssa. Seesteisen hiljaisuuden rikkoivat kuokkien iskut ja ihmisten puheensorina. Aamun parin tunnin aikana he käänsivät maata useita neliömetrejä. Me seminaarissa saimme siniset kansiot ja näimme power point-esityksiä siitä, miten kaikille on taattava inhimillistä, kunnon työtä.
Rutinoituneille blogilukijoille joudun valitettavasti kertomaan, että tavallista perjantaiblogia ei tällä viikolla tule. Olen jossain seminaarissa koko päivän. Tarvitsen kuitenkin henkistä läsnäoloanne, koska joudun pitämään jonkun puheentyngän siellä. Olen näin ennakolta päätellyt, että jännittäminen on turhaa: täydellä todennäköisyydellä kuitenkin punastun, hikoilen ja sekoan sanoissani. Ai mutta – ehkä pieni päivetys vähentää punastumiskontrastia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti