Joko tuli ikävä? Aloitan tapahtumapäivityksen viime torstai-perjantai yöstä, joka olisi voinut jäädä ihan tavalliseksi yöksi muiden joukossa. Sattuma johti kuitenkin siihen, että kolmen aikaan yöllä olin sankarivartijan ja kreikkalaisen naapurinmiehen kanssa takapihallani.
Kaikki alkoi siitä, että mahani alkoi yöllä polttaa siinä määrin, että oli pakko nousta ylös. Huomatakseni, että sähköt oli menneet poikki eikä takapihalla jököttävä generaattori mitä ilmeisemmin toiminut. Menin taas häiritsemään sankarivartijaani, mutta tällä kertaa halusin vähentää pinkkiasublondi-vaikutelmaa ja heitin niskaani rakkaan ja kallisarvoisen Gore Tex -takin. Herätin vartijan unestaan ja setä osasi kertoa, että sähköt on poikki. Pihalle tuli myös kreikkalainen naapurini taskulampun kanssa tiedustelemaan tilannetta. Kohta olimme sitten siellä takapihalla tutkimassa generaattoria, joka ei toiminut. Itse en henkilökohtaisesti osallistunut tutkimuksiin sen tarkemmin vaan roolini oli pitää huoli, ettei yöllisistä miehistä säikähtänyt Murran olisi karannut. Se piti ottaa syliin, missä se ei kuitenkaan oikein viihtynyt ja päätti tehdä kynsillään reiän takkiini. Joka oli siis se rakas ja kallisarvoinen. Eikä naapurin kreikkalainen setä saanut generaattoriakaan toimimaan. Ja sankarivartijani saattoi turvautua vain aamulla saapuvaan sähkömieheen. Lopputuloksena siis rikkinäinen takki ja lämmin aamujugurtti. Mutta maha ei enää aamulla sattunut.
Yöllisestä action-piikistä huolimatta – tai ehkä siitä johtuen - perjantain puhe meni hyvin. Olin sen verran hällä väliä –väsynyt, etten jaksanut sen enempää jännittää. Ei, en tainnut punastua laisinkaan. Tai en ainakaan sillä lailla, että se olisi muistuttanut allergista ihoreaktiota. En myöskään sotkeutunut sanoihin, tai lausunut niitä pahasti väärin. En tehnyt protokollavirheitäkään, kun olin ottanut tarkkaan selvää, miten minkäkin arvoisia henkilöitä piti puhutella. Ehkä ääni hiukan tärisi, tunnustan. Mutta muistin katsoa yleisöön. Istuin koko sen päivän seminaarissa, joka on osa Suomen rahoittamaa projektia. Osani oli varsin kiitollinen, koska sain kuulla kymmeniä ylistäviä kiitoksia sen päivän aikana Suomen tuesta. Lounaalla salaatissani oli mato. Kuollut tosin – ehkä se jopa kuului siihen salaattiin, täällähän suurta herkkua ovat paistetut toukat.
Lauantai oli onnellinen päivä. Olin ratsastamassa Lusakan maaseudulla hiljaisessa, vehreässä laaksossa. Minut paremmin tuntevat tietävät, etten ole monesti kavioeläimen selässä ollut. Noh, joka tapauksessa, sain hevosen ravaamaan niin etten vain heilunut hernepussina selässä! Meillä taisi synkata todella hyvin pollen kanssa, eikä mikään ihme, olihan sen nimi Blondie. Hyvä vireeni saattoi osittain johtua myös kannustavasta opesta, Patrickista, joka tunnin alkuun vakuutti minulle: ”No woman is heavy.” Olin yhtä aurinkoa koko tunnin.
Kaikki tämän blogin kuvat liittyvät tähän uuteen, orastavaan ratsastusharrastukseeni (joka mitä ilmeisimmin jatkuu tänä lauantaina). Alankohan nyt elää sitä heppatyttö-elämänvaihetta, joka jäi joskus nuorempana väliin? Tilaan Hevoshullun (onkohan sitä enää olemassa?), luen uudelleen kaikki Merja Jalon ponitallikirjat ja hankin hoitoponin, jota voin käydä harjaamassa. Ja kasvatan hiukset polvitaipeisiin asti.
Lauantain hyvä mieli johtui osittain myös auringosta. Ennen lauantaita oli satanut viikon yhtä soittoa. Sankarivartijani selitti, että kun kuu on tietyllä puolella kotipihaani, sataa enemmän ja nyt kun se on sillä vastakkaisella puolella, pitäisi sataa vähemmän. Kuka tarvitsee määritteitä pohjoinen tai etelä tai tieteellisiä perusteluita kuun liikkeille, kun on olemassa kotipiha, jonka vanha vartija voi ennustaa tulevan viikon sään? Ja nyt kun muutama päivä ennustuksesta on kulunut, voin todeta, että vartijani päihittäisi Suomen tv:n laatumeteorologit mennen tullen. Vähän siistimpää vaatetta päälle, niin Metet, Annet, ja Petrit joutuisivat hake
maan muita töitä.Onnellinen lauantai päättyi grillaukseen. Ensimmäiseen sitten viime elokuun. Olin jo unohtanut, miten hyvää grilliruoka voi olla. Lautaselleni päätyneellä krokotiililla tosin päivä oli päättynyt hieman huonommin. Kävin pienen sisäisen moraalidebatin mielessäni ennen kuin söin herra krokoa, mutta se väittely päättyi siihen, etten keksinyt yhtään perustetta sille, miksen voisi syödä sitä. Krokotiili kuuluu matelijoihin ollen siis ei-nisäkäs, jossa menee kasvissyöntini rajat. Ja koska matelijat on eläinluokka, jota en ole toistaiseksi syönyt, voin keksiä niitä koskemaan uuden säännön: saa syödä. Ai mutta eikös sammakko ole matelija? Niitä olen syönyt. Sisäisen väittelyn kyllä-puolen viimeinen argumentti oli se, että krokokin olisin syönyt minut, jos nälkä yllättäisi. Kroko maistui muuten kaiken lisäksi vielä hyvälle. Kannatti syödä.
Tämä tällä kertaa. Toivottavasti kärkkyjät ovat taas hetken tyytyväisiä ja antavat työrauhan suurelle taiteilijalle. Siirryn nyt rinnakkaismaailmaani, jota elän täällä lähes joka ilta: Sinkkuelämää-boksi on jo puolessa välissä (tässä kohtaa isä tuhahtaa, uskokaa pois) ja on aiheuttanut vakava-asteisen riippuvuuden, josta pääsee yli vasta kun sille saa jonkun korvikkeen – Greyn anatomian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti