Ratkaisija-Banda, Herra Ylhäisyys -Banda, "Follow that car!" -Banda

Ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä. En tiedä kuka keksi sanonnan ja missä yhteydessä, mutta se voisi kai sopia Afrikkaan ja Sambiaan. Lapsi- ja äitikuolleisuus on suurta ja keskimääräinen elinikä on 40 vuotta. Sambian AIDS-ongelma on yksi Afrikan pahimmista ja vaikka lääkitys on parantunut ja ulottunut useamman ihmisen saataville, ihmisiä kuolee usein. Lääkityksen ilmaisuuskaan ei aina ratkaise ongelmaa, sillä monissä köyhissä perheissä jätetään lääkkeet ottamatta, koska mitä terveempi henkilö, sitä suurempi ruokahalu. Tartunnan saanut köyhä voi siis tehdä valinnan lääkityksen ja ravinnon välillä.

Lauantain ajomatka talleille kulkee yhden hautausmaan ohi. Siellä on aina vähintään yksi hautaustilaisuus käynnissä, usein hautakivien välissä näkyy useampia surevia seurueita. Viikoittain jonkun tuttavan joku tuttava kuolee. Se on elämää. Surevalla en tarkoita hadanvakavaa mustaan pukeutunutta joukkoa vihlovassa räntäsateessa, vaan kirkkaisiin pukeutuneita sukulaisia ja kylänmiehiä, jotka ovat toki surullisia mutta eivät anna surulle yliotetta. Voisi olla rankkaa murtua täysin aina jonkun kuollessa. Elämään ei mahtuisi montaa onnen hetkeä.

Onnesta puheen ollen, sitä näkee odottamattomissa tilanteissa odottamattomien ihmisten kasvoilla. Parkkipaikkavalvojien kasvot hehkuvat innosta, kun tulee tilaisuus osoittaa paikalle saapuvalle autolle sopiva ruutu. Parin tunnin päästä samoilta kasvoilta kuvastuu ylpeys - auto on tallella ja naarmuton. Kauppojen hymyilevät kassaneidit viuhtovat jo kaukaa kärryjä työntävää asiakasta kassalleen. Lähetystön portinvartijat avaavat rautaportit kymmeniä kertoja päivässä, mutta jokaiselle kerralle riittää hampaat paljastava (joonas-)hymy ja käden nosto lippaan. Ihailen näitä ihmisiä, samalla heissä on jotain ahdistavaa. Heidän ilonsa pienistä asioista pistää miettimään, miksi on itse niin vaikeaa joskus nähdä metsää puilta ja löytää onni pienistä asioista.

Tämän kerran kuvamateriaali koostuu hautajaisten lisäksi lapsista. Kuvasin nämä lapset Huussi-reissulla. Olenkin tainnut aiemmin mainita, että kuvaaminen täällä on hankalaa muualta paitsi liikkuvasta autosta, jossa on tummennetut lasit. Valokuvaavaan mzunguun ei suhtauduta kovinkaan hyvin. Lapsia kuitenkin uskalsin kuvata.

Viikonloppu meni rennosti. Niin kuin aina. Perjantai-iltaan kuului intialaista take-awayta yhdistettynä uinnin kuivaharjoitteluun naapurin entisen tulevan huippu-uimarin opastuksella. Lauantaina oli vuorossa irkkubaari, jossa sain seurata Sambian jalkapallounelman täyttymistä. Illan penkkiurheilutarjontana oli kuuma jalkapallo-ottelu Sambia-Tunisia. Pubi kuohui, kun Tunisia sai neljä minuuttia ennen loppua rankkarin. Vääjäämätöntä maalia seurasi pettymyksen huokaus. Myös ranskalainen päävalmentaja Renard menetti malttinsa ja marssi pukuhuoneen puolelle. Pelissä pelattiin käsittämättömän monta lisäminuuttia (ainakin seitsemän), mutta neljännellä niistä Sambia sai kulmapotkun, josta Banda laukoi pallon maaliin. Bandat tuntuvat muuten olevan kaiken kaikkiaan maata kannatteleva voimavara, Sambian Virtaset. Presidentti on Banda, jalkapallomaajoukkueessa on pari Bandaa, meidän yksi autonkuljettaja on Banda. Saa nähdä, miten pian ratkaisun laukonut Banda nähdään Euroopan kentillä. Jos vaikka Turun Interin pelaaja-agentti sattuu lukemaan blogiani, niin kannattaa alkaa soitella tännepäin. Bandan maali oli melkein yhtä hieno kuin se Zidanen banaanipotku silloin joskus Ranskan MM-kisoissa. Erinomaisuutta uhkuva Renardkin tuli maalin jälkeen epäuskoisena takaisin kentälle.

Irkkupubi sijaitsi tietysti suuren ostoskeskuksen yhteydessä. Pelin ratkettua paikka tyhjeni nopeasti eikä meidänkään auttanut muuta kuin ajaa viereiselle ostarille, jossa meininki jatkui.

Paavo tulee tänään. Mekot on silitetty, hampaiden välit puhdistettu ja muistissa on terveiset, jotka täti haluaa "Patelleen" lähettää.

"Lauantain ratsastus oli huippua! Menimme Patrickin kanssa maastoon ja Patrick oli ihan hövelillä tuulella. Minulla oli taas maastoheppana Jungle, ja Patrickin mielestä meillä synkkaa hyvin. Siis minulla ja pollella. Maastossa ravaaminen osoittautui haastavaksi, kun alusta oli epätasainen ja hevosen meno oli koikkelehtivaa. Piti myös väistellä puunoksia. Muutamana ohikiitävänä hetkenä oivalsin, että putoaminen olisi lopulta pienestä kiinni. Ei hätää äiti, minulla on kypärä, joka tosin on ihan homeinen ja usein täynnä hämähäkkejä. Villistä maastotunnista jäi muistoksi palovammat paikkaan x. Jungle on muuten kuulemma rakastunut ja sillä on mustasukkainen kosija, joka ei pääse yli siitä, että Jungle on rakastunut toiseen. Dramaattista."

Virallisena vessa-tarkkailijana

Tein viime perjantaina ensimmäisen kenttäkäynnin. Kohteena oli Huussi Lusakan liepeillä; Suomen tuella rakennetaan paikalliselle asuinalueelle kuivakäymälöitä, jotta pohjavesi ei saastuisi jätevedestä eikä taudit leviäisi niin helposti. Huussit erottuivat ruskeiden ja harmaiden talojen seasta. Ne oli maalattu valkoisiksi ja jottei kukaan unohtaisi kenen rahoilla tönö oli pystytetty, seinällä luki suurin kirjaimin Finland. Kaikilla pihoilla, joilla huussi jökötti, rakennus oli usein monin verroin hienompi kuin varsinainen asuintalo. Hotelli helpotuksen ovella oli myös munalukko, jota taloissa harvoin oli – se selittyi sillä, että useimmissa taloissa ei ollut ovia tai ikkunoitakaan, vain aukkoja seinässä. Huusseissa oli vähemmän kärpäsiä kuin keittiöissä. En yritä enkä halua olla sarkastinen; huussien rakentaminen on ollut kaiken kaikkiaan erittäin hyvä projekti ja se on lisännyt ihmisten tietoisuutta siitä, ettei kannata pissata ihan mihin sattuu. Tunnollisena projektivalvojana (olin tosin ehkä ennemminkin mukana kulkeva turisti) testasin yhtä valkeaa laitosta ja hyvinhän se toimi. Alla kuvia asuinalueesta.

Elin sunnuntai aamuna ylellisyyden hetkiä. Ja unohdetaan nyt uima-altaat, sisäköt ja muut – luin nimittäin paperi-Hesaria aamiaisen yhteydessä! Enkä antanut sen lainkaan häiritä, että lehti oli ilmestynyt 24. tammikuuta, nautin lukuhetkestä täysin rinnoin. En tiedä, koska saan seuraavan lehden ja miltä päivältä se on, mutta jään jännittämään, miten suomalaisnaiset luistelevat vapaaohjelman.

Uuden kodin kynnyksellä - sankarivartijan ja sisäkön jäädessä taakse – voisin kertoa vielä vähän Naomista, keski-ikäistyvästä, sydämellisestä sisäköstäni. Annoin muuten vartijalle ja Naomille läksiäiskiitokseksi banaanikakkua. Mutta siis Naomista. Naomi kävelee joka aamulla 50 minuutin matkan ja seisoo klo 8 ovellani. Ennen työmatka oli lyhempi, kun isäntäperhe asui lähempänä, mutta muuton jälkeen matka piteni. Naomi asuu Kalingalingassa – tarkkamuistisimmat lukijat muistavat tämän kaupunginosan, jonka läpi uskallan mennä valoisaan aikaan lukitussa autossa. Kotina on vuokra-asunto. Oikeastaan Naomi asuisi eteläisemmässä Sambiassa, jossa heidän perheellään olisi oma koti, mutta työt ovat pakottaneet Naomin, miehen ja tyttäret Lusakaan. Yksi tyttäristä opiskelee Etelä-Afrikassa – Naomin onneksi ja epäonneksi. Tyttären vuoksi pitää olla jatkuvasti huolissaan, koska Etelä-Afrikka on huomattavasti rajumpaa seutua kuin Sambia. Onnea on ollut mukana siinä mielessä, että Naomin entinen suomalainen isäntäperhe on kustantanut tämän tyttären opintien alusta asti. Eihän koulutukseen näin pitkälle olisi muuten ollut mahdollisuuksia. Rahat ovat muutenkin koko ajan vähissä. Viime perjantaina Naomi ei tullut malarian takia töihin. Lääkäriin piti päästä, mutta rahat eivät riittäneet bussiin. Lähetin Naomille rahaa ja Naomi pääsi lääkärille ja sai lääkkeitä.

Mitä muutakaan olisin voinut tehdä. Lähes kahden kuukauden ajan Naomi on pessyt pyykkini, tehnyt sämpylöitä ja varmistanut, ettei minun ole tarvinnut tänä aikana siivota tai tiskata. Valkoiset kätöseni voisivat muuten kulua. En luultavasti huhtikuussa enää muista, miten päin tiskiharjaa pidetään kädessä. Naomin peseminä sukkani ovat puhtaammat kuin ikinä. Naomi sai silitettyä suoraksi mustat puuvillahousuni, joita koko syksyn yritin Brysselissä silittää ja joita en ikinä saanut niin sileiksi, että olisin voinut laittaa ne jalkaan.

Naomi vaihtuu nyt Wilsoniin, joka on uuden asuntoni sisäkkö. Uuden kodin miehistöstä muuten voisin mainita sen verran, että kämppikseni on Melissa, naapurini ovat suunnilleen kaikki suomalaisia, pihayhteisön yhteisilona ovat Toby ja Tanner, kaksi elämän heittelemää koiraa. Toby on nimestään huolimatta tyttö, tai sanotaanko että iäkäs vanharouva jo. Tanner on kolmijalkainen pötkylä, jonka entiseen elämään kuului kivittäviä ihmisiä ja roskisdyykkausta. Ja minä kun ajattelin, että inhimillisyys erottaa ihmisen eläimistä.

Viime viikolla aloin tykätä parsakaalista. Kohta äiti ei ole enää mitään mitä en söisi. Paitsi se liha.

Murrania on jo ikävä yhden erossa vietetyn yön jälkeen. Katsokaa nyt miten suloinen se on.

Kädet ylös tai syljen!

Viikko on vierähtänyt aika haipakkaa. Työviikko alkoi jännittävissä tunnelmissa, kun pidin sijaisvirkamiesurani toisen puheen. Aiheena olivat jo tutuksi tulleet yrityshautomot. Hyvin meni. Hymyilin loppuun kauniisti niin yleisö ehti hetkessä unohtaa, miten tylsää edustusjaaritusta olin hetki sitten suoltanut. Maanantaiaamun puheen jälkeen onkin ollut sen verran kiire, että on pitänyt huolehtia, että pää pysyy mukana. Vanha kunnon Väyrysen Paavo tulee parin viikon päästä vierailulle ja visiitti teettää jatkuvaa hommaa. Hassua muuten, kun synnyin, Paavo taisi olla ulkoministerinä ja teki visiitin Sambiaan vuonna 1985. Tiemme kohtaavat jälleen: minä olen hieman varttunut ja Paavo on vaihtanut titteliään.

Sain kiireestä yliotteen eilen illalla: voimajoogan kolme eri soturiasentoa ja illan aivoton tv-sarjaputki tekivät hyvää.

Työkaveri-Riikka lähti eilen aamulla pois. Kokonaan. Ennen Riikan lähtöä piti tietysti syödä viikon verran joka päivä jotain hyvää jossain kivassa ravintolassa. Kukkaro oheni ja vyötärö leveni; eilisillan tomaattikeitto maistui vaihteeksi yllättävän hyvältä. Otan ensi viikolla lähes täysin haltuun Riikan entisen elämän: muutan Riikan vanhaan kotiin, valloitan työpisteen ja syvennyn paikallisen yhteistyön määrärahojen maailmaan.

Ai niin, lauantaina oli ystävänpäivä. Sesonkiaikaa kaupoille ja ravintoloille: riippumatta kaupasta, myynnissä oli ystävänpäiväsamppanjaa ja punaisia pehmosydämiä – näin siis myös Partiovarusteen tapaisessa eräkaupassa. Ravintoloilla sen sijaan oli tarjottavanaan ystävänpäivämenu, josta saimme neuvotteluiden jälkeen poistettua ruusut ja punaiset samppanjat. Tämä ei kuitenkaan riittänyt pakenemaan imelää ystävänpäivätraditiota, joka tänne on muodostunut. Viereisissä pöydissä vaivaantunet pariskunnat katsoivat toisiaan pöydän yli ja huippu DJ (voin antaa puhelinnumeron, niin saatte antikliimaksin juhliin kuin juhliin!) soitti maailmankaikkeuden imelimmät biisit. En keksinyt, milloin olisin viimeksi kuullut sellaisia kappaleita kuin Mariah Careyn My All tai Enrique Igleaksen Hero.

Olin sunnuntaina matelijapuistossa. Se sijaitsee parikymmentä kilometriä Lusakasta pohjoiseen. Inhoan käärmeitä mutta jotenkin kieronlaisesti nautin eläintarhoissa melkein eniten – heti mahdollisten norsujen jälkeen – käärmeiden luikertelun seuraamisesta lasin takaa. Euroopan eläintarhoissa sen lasin vieressä on usein pieni kartta, josta voi todeta, miten näitä käärmeitä on kaukana omalta mantereelta – jossain Afrikassa. Sunnuntaisen matelijapuiston käärmeet olivat eurooppalaiseen tapaan ja lasin takana. Karttoja ei kuitenkaan tarvittu: käärme joko esiintyy Lusakan alueella tai muualla Sambiassa. Ja oppaamme Henry kertoi jokaisen myrkyllisen käärmeen kohdalla, miten välttyä sen puremalta tai mitä tehdä jos kuitenkin saa myrkyn suoniinsa. Kerron tärkeimmät varotoimenpiteet teillekin siltä varalta, että Zoolandian käärmetarhasta luikertelee joku yksilö pakoon.

Jos musta mamba puree, on tärkeintä ottaa ihan ensimmäiseksi – ennen kuin soitat apua tai pyörryt tai mitään normaalia miten ihminen nyt reagoisi - paperia ja kynä ja kirjoittaa ”musta mamba” paperille. Siinä vaiheessa kun saat apua, et pysty enää puhumaan, joten tohtorisedän on hyvä tietää kuka on tehnyt pahojaan. Jos taas törmäät maastossa sylkevään kobraan, nosta kädet ylös. Ei, kobra ei halua nähdä sinun antautuvan ja anovan armahdusta tällä eleellä, vaan ylhäällä olevat kädet hämää kobran tähtäämään sylkensä käsiisi eikä kasvoihisi. Mutta ei hätää, vaikka sitten kävisikin niin, että saat kobran syljet silmiisi, kunhan sinulla on mukana jotain nestettä mitä voit pirskottaa silmille. Ja ei hätää, vaikka vesipullo jäi kotiin – Henry sanoi, että oma (tai kaverin) virtsakin helpottaa.

Matelijapuistossa oli myös paljon krokotiileja. Aina maanantaihin asti, jolloin oli monen yksilön teurastuspäivä. Näin Henry kertoi. Vaikka seurasin muutamien krokojen viimeistä päivää, en tuntenut oman tunnon pistosta taannoin maukkaasta grilliritilällä paistuneesta pyrstöstä. Krokotiili sijoittuu siis inhimillisyysmittarillani negatiiviselle akselille. Mutta puistossa oli myös kasvissyöjäkrokoja. Ne oli heti sympaattisempia. Kuvista näette krokojen lisäksi tutustumishetken kilpikonnan kanssa (joka muuten painoi 7,5 kiloa!) sekä rasismiin taipuvaisen kameleontin, joka kuvitteli olevansa enemmän turvassa valkoisella suojavärillä. Aivan alimmassa kuvan perusteella todettakoon, että kadut Lusakan ovat pitkiä ja suoria.

"Olin aivan puhki lauantaisen ratsastuksen jäljiltä: sormitaipeet verillä, olkapäät kipeän palaneet ja takapuoli jumissa. Edellisviikolla talleilla tapahtui kauheita: yhden hevosen kavio irtosi laitumella ja siitä tuli ihan hirveästi verta ja se jouduttiin lopettamaan. Kukaan ei oikein tiedä, miten kavio voi vain irrota; jotkut epäilevät, että joku noituuteen uskova olisi leikannut sen pois. Tai sitten se vain oikeasti irtosi. Tallilla on myös yksi hevonen, jolla ei ole toista silmää. Se oli ennen Zimbabwessa poolohevosena ja joku ilkeä hoitaja puhkaisi sen silmän kostona jostain hevosen omistajalle. Ihmiset on niin julmia. Minäkin tavallani, koska unohdin ostamani porkkanat kotiin."

Ikuisiksi ystäviksi niin kuin Anna ja Diana

Joskus mietin, mitä järkeä on omistaa ihania ystäviä ja lähteä itse maailman ääriin pois niiden luota. Jotta voi lähettää heille Ariel 12 regular -ystävänpäiväterveiset blogin välityksellä? Tässä se kuitenkin tulee: virtuaaliystävänpäiväkortti! Parempaan en pysty ja tämäkin on epäilyttävää: olen aina suhtautunut varauksella kortteihin, jossa toivotetaan jotain omalla kuvalla. Niitä on hauska saada (Säde, teidän joulukortti oli kiva!! Thaimaan kortti tosin vielä kivempi), mutten ajatellut itse koskaan olevani niissä.

Tuhansien kilometrien takaa, rakas ystäväni, haluan kertoa, että olet tärkeä minulle monista syistä. Olet kuunnellut murheitani ja jakanut omasi; olet herättänyt minut Maamme-laululla joka juhannusaamuyönä; olet tuonut metallinkiiltävän viestikapulan käteeni; olet istunut vaihdekepin toisella puolen kuukauden ja tuhannet kilometrit; olet kuunnellut huonoja lauluvalintojani Paviaanissa; olet Paviaani; olet parasta aamiaisseuraa, kunhan et puhu; olet laittanut päähäsi typerän hatun ja kuvitellut muutaman kaljan jälkeen, että se on hauskaa; olet ollut katsomassa, osuuko askel lankulle; olet ottanut kanssani pienen kaarroksen vasempaan ja ison oikeaan; olet pidätellyt nauruasi Olavin ostaessa neljännet Aquamax-kengät; olet iso tyttö; olet onnistunut jotenkin saamaan kymmeniä kuvia yhdestä benji-hypystä; olet pitänyt hiuksistani kiinni kun oksennan; olet parasta hanuriseuraa; olet juossut junasta junaan ja vielä ehtinyt siihen; olet yhtä mieltä siitä, että pelottavien ja kovaäänisten ihmisten paikka on supossa; olet lähes aina lähes alasti, kun tulen kylään; olet laskenut kuolleita sopuleita; olet ihanaa seuraa.

Olet lisäksi ansainnut ruusukkeen ja pullakahvit, mikäli luit koko vuodatuksen ilman epäilyksiä mieleni tilasta. Lämpö pehmentää paitsi lihakset myös mielen. Tämän herkistelyn vastapainoksi laitankin kyytipojaksi kuvan liskosta, joka oli pihalla. Se tosin osoittautui kuolleeksi, mutten tiennyt tätä kuvaushetkellä.

Lusaka by night

Lauantaina saavutin sen kriittisen pisteen, jossa terveellinen elämä oli jatkunut liian pitkään. Asia korjaantui nopeasti pienellä hurvittelulla ja tutustumisella Lusakan yöelämätarjontaan. Liiankin halvat Gin Tonicit pitivät lopusta huolen. Yhden lasillinen hinnaksi kertyi 10 000 kwachaa ja kun käytti säästeliäästi Tonicia, sitä riitti toiseen ja kolmanteenkin lasiin, jolloin vahvikkeen sai puoleen hintaan. Loistavaa palvelua. Nopea valuuttalaskuri avuksi niille, jotka eivät vielä ole unissaan omaksunut kwacha-euro –kurssia: ginitonikin sai piirun reilulla eurolla.

Illan puitteet tarjosi yökerho, jonka nimeä en nyt enää muista. Se sijaitsi tietysti ostarin yhteydessä ja valtaosa asiakaskunnasta saapui sinne omilla autoillaan. Olen lähes täysin vakuuttunut siitä, että Raision Myllyynkin pitäisi perustaa laivan diskoa muistuttava klubi, josta saa halpoja drinkkejä ja josta voi sitten startata kotiinpäin aamun pikkutunneilla päivällä ostettu trio-jäätelöboksi takapenkillä sulaneena. Mutta eipäs nyt anneta liian negatiivista kuvaa sambialaisesta yökerhosta x. Kävi nimittäin ilmi, että siellä laivan diskon afrikkalaisessa versiossakin voi olla varsin hauskaa. Afrikkalainen rytmi lämmitti mzungun lantion siinä määrin, että perinteinen siltakaato sisältyi loppuillan lavashow’hun.

Kotiintulon turvasi (epävirallinen) taksi yön käännyttyä aamun puolelle (jolloin tapahtuu eniten onnettomuuksia). (Käytän sulkuja, jos vaikka äiti ei huomaisi lukea niitä.) Mutta voisin melkein varmuudella väittää, että meidän taksikuski oli vesiselvä! Eikä näitä epävirallisia takseja voi varsinaisesti luokitella pimeiksi takseiksi, koska jos ne poistettaisiin kaduilta, kaupunkiin jäisi n. kolme taksia. Kaikki, joilla on auto, ovat takseja. Mittaria ei ole niissä muutamassa kirkkaansinisessä virallisessakaan taksissa. Hinnan voi neuvotella ennen kuin istuu takapenkille tai sitten käyttää samaa taktiikkaa kuin tomaattikauppiaiden kohdalla: antaa sen verran rahaa kun katsoo sopivaksi.

Lusaka tarjoaa siis villiä yöelämää. Se ei pääse unohtumaan edes kotona ollessani, koska läheisen Kalingalingan kaupunginosan syke kuuluu lähes joka ilta hyttysverkkoni alle. Kalingalinga pitää kyllä jättää pois turistioppaan Top 10 Night Life –osuudesta. Meno äityy sen verran villiksi siellä pimeän tullen, että on parempi ottaa osaa tähän irrotteluun vain oman hyttysverkon turvassa. Tämänkertaiset kuvat tulevat silti Kalingalingasta, jonka parista yökerhosta olen uskaltanut ottaa kuvan päiväsaikaan liikkuvasta autosta. Ensimmäisestä kuvasta huomaa, jos suurennuslasilla katsoo, että takana häämöttävä rakennus on Nite Club.

Tämän viinanhöyryisen sepustuksen jälkeen voinkin toivottaa tervetulleiksi sylikummini, jotka ilmoittautuivat viikonloppuna uusiksi lukijoiksi! Ehkä olisi säädyllisempää sittenkin vain kirjoittaa niistä hevosista. Mistä tulikin mieleeni:

”Minun ja Blondien yhteinen taival on ohi. Lauantain ratsastustunnilla menimme maastoon ja minä ratsastin hevosella, jonka nimi on Jungle. Jungle on tosi nopea kävelemään.”

Rakastaa, ei rakasta

Ennen kuin on liian myöhäistä, voisin kertoa minun ja Murranin kompleksisesta suhteesta. Se on viha-rakkaussuhde, jossa molemmat kääntyvät päivä päivältä enemmän sen kannalle, että on helpompi rakastaa kuin vihata. Murran ilmaisee kompleksisen suhteemme laadun nuolaisuilla ja puraisuilla – minä taas rapsutuksilla ja työntämällä sen aamuisin pois naamalta. Murran yrittää aamuöisin päästä siirtomaarouva-hyttysverkkoni sisälle tahdon voimalla ja terävillä kynsillä. En ole siihen aikaan päivästä kissaystävällisimmällä tuulellani, joten työnnän koko kissan laidan yli. Kerran Murran sai koko hyttysverkkokompleksin putoamaan katosta alas ja vietin aamutunnit kiltisti tikkailla ruuvaamassa härpäkettä takaisin kattoon.

Murran on ruotsia ja tarkoittaa puremista. Hauska nimi sinänsä, mutta olisin toivonut, että nimi olisi ollut tuulesta temmattu sen sijaan, että se olisi kuvannut kissaan liittyvää luonteenpiirrettä. Murran osoittaa kiintymystä puremalla. Hellästi tosin, mutta puremalla kuitenkin. Lisäksi sen etutassut kauhovat ilmaa (tai reittäni), kun sitä rapsuttaa. Joku kertoi sen johtuvan siitä, että se on aikanaan vieroitettu liian pienenä emostaan. Vieno pyyntö – antakaa kissojen olla mamojensa luona.

Murranilla on sopimus muurahaisten kanssa. Se astuu voimaan aina, kun ulkona sataa hullun lailla. Murran tappaa sisälle eksyvät yöperhoset ja muurahaiset tulevat tarvittavalla urosvahvuudella hakemaan silvotun saaliin pois olohuoneesta – tai mistä milloinkin. Tiedätte kyllä biologian tunnilta, että muurahainen pystyy kantamaan kokoonsa nähden paljon tavaraa, mutta tarvitaan niitä silti paljon kantamaan perhosta. Hieno luonnon symbioosi kerrassaan, kunhan se vaan tapahtuisi jossain muualla ja jollekin toiselle.

Eilen Murran oppi vetämään vessan. Ruuaksi Murran syö kätevästi pakattua strutsinlihaa. On se välillä niin hellyyttävä luontokappale.

Niin, koskaan ei ole liian myöhäistä kertoa Murranista, mutta kohta se ei ole enää relevanttia. Muutan reilun parin viikon päästä pois tästä asunnosta, kun tuuraamani virkamies ottaa takaisin kotinsa ja pestinsä. Kodin olen ajatellut luovuttaa ihan suosiolla, mutta työhuone on aivan toinen juttu. Alan koko ajan päästä enemmän sisälle Sambian yksityissektorin kiehtovaan maailmaan ja olen vihdoin oppinut tuntemaan sambialaiset virkamiehet ja saan heidät jo suhteellisen helposti langan päähän - niinpä ajattelin ottaa vallan lähetystön yksityissektoripuolella. Yrityshautomot on tältä viikolta selätetty ihan kunnialla. Olen huomannut, että monista tapaamisista ja kokouksista, joissa puhutaan vieraammista aiheista, selviää ihan hyvin hymyilemällä ja syömällä keksiä. Niissä olen hyvä.

Riippuvuuttaan ei saa lakaista maton alle. Siitä pitää puhua. Sinkkuelämää-riippuvuuteni alkaa jo olla huolestuttavaa. Tulen kotiin, haen pakastimesta jäätelöä ja katson putkeen niin monta jaksoa kuin ehdin. Katsoin viime sunnuntaina määrän x jaksoja. Meinasin jättää tämänkertaisen blogin kirjoittamisen väliin – tässä ajassa olisi ehtinyt yhden jakson verran syödä lisää jätskiä ja paeta todellisuutta. Olen jopa alkanut käydä lenkillä aamuisin, jotta ehdin katsoa iltaisin enemmän. Jäätelö loppui eilen, tv-sarjallakin on rajansa – olen pelastunut, kohta.

Lukijapalautteessa on toivottu vähemmän juttuja hämähäkeistä, koska niiden karmiva pelotevaikutus on ulottunut herkimpien lukijoiden mieliin Suomeenkin. Mutta sanon kuitenkin tämän: autossa lymyilee edelleenkin se iso ja inhottavan värinen hämähäkki…. (to be continued)

Auto kuin Nooan arkki

Uskotteko, jos sanon, että olen oppinut olemaan tyly? Niin on asian laita, mutta ilmiö on kuitenkin käynyt toistaiseksi vain yhden ihmisryhmän kohdalla, joka on liikenteen seassa olevat tomaattikauppiaat. Tilanne oli alkuun kinkkinen, sillä himoitsin heidän myymiään tomaatteja, jotka ovat hyviä ja joita on aina paljon yhdessä laatikossa. Tomaattimyyjä kuitenkin pyysi minulta melko räikeää mzungu-hintaa, jota edes sinisilmäisin mieleni sopukka ei suostunut maksamaan. Tomaattikauppias tarjosi parin kilon boksia 50 000 kwachalla, mikä vastaa n. 8 euroa. Kun tinkaaminen on hidasta ja siinä samassa pitää katsoa, koska liikennevalot vaihtuvat, tilanne on tähän asti aina päättynyt siten, että nappaan tomaatit syliini ja annan myyjälle kympin ja sanon (erittäin tylysti) etten maksa enempää. Ja sitten valot jo vaihtuvatkin vihreiksi ja jätän taakseni myyjän ei-niin-vetoavat mama-huokaisut. Kuulostaa siltä, että olen hirveä ihminen. Mutta kymppitonni niistä tomaateista on vieläkin yläkanttiin ja suunnitelmissani onkin hinnan hilaaminen jatkossa vielä alemmas. Niinan nimeltä mainitsematon sukulainenkin kalpenisi kehittyneiden tinkimistaitojeni rinnalla.

Sitten viime blogin olen käynyt kahdesti saunassa, mikä onkin enemmän kuin viimeisen puolen vuoden aikana yhteensä. Ensimmäiset löylyt heitettiin perjantaina suurlähettilään residenssin saunassa. Kaverini oli siellä koira- ja kissavahtina, kun suurlähettiläs on matkoilla ja hyödynsimme tätä kautta avautuneet hulppeat puitteet perjantai-illalla. Suurlähettiläällä on koira, Suska, joka on kanttarellinvärinen saksanpaimenkoira. Suska kärsii läheisriippuvaisuudesta mutta on sisimmiltään rasisti: Suska ei siedä residenssin mustia vartijamiehiä. Rasismi ilmenee vihaisena haukuntana, mutta myös pelkona, että Suska jätetään yksin vartijoiden armoille. Tarvittiin kahden naisen taitava juoni, jotta Suska saatiin pois auton jalkatilasta ja jäämään kiltisti pihalle (kuva 2). Toiset löylyt sain eilen illalla.

Vaikka Suska saatiin pois jalkatilasta, autoon jäi toinen epätoivottu eläin, nimittäin inhottavan ruskeavärityksinen hämähäkki. Paikallisessa mittakaavassa se ei ole kovinkaan iso, mutta edelleen isompi kuin se suomalainen lukki. Hämyri on kummitellut autossa nyt perjantaista lähtien – viimeisimmät havainnot ovat eilisiltapäivältä. Yleisesti ottaen kansalaisjärjestötoiminta Sambiassa on melko lapsen kengissä, mutta maan hämähäkit ovat onnistuneet luomaan vahvan solidaarisuusliikkeen, joka on valmiina toimintaan kollegan kuoleman kostamiseksi. Hmph. Ai niin, kun puhun autosta, puhun Riikan autosta. Riikka on työkaverini, naapurini ja Riikalla on auto. Olo ilman autoa täällä on kuin linnulla ilman siipiä ja kun muutaman inssiajon jälkeen sain Riikan ja itseni vakuuttuneeksi, että osaan ajaa vasemmalla puolella, saan aina välillä autoa lainaksi. En tiedä haluaako äiti kuulla, mutta täällä kuolee todennäköisimmin liikenneonnettomuudessa. Autoilijat ovat hulluja, kännissä ja tiet ovat kapeita eikä pimeällä näe eteensä. Etenkään ihmisiä. Heijastinteollisuudella olisi Sambiassa norsun kokoinen markkinarako.

Sunnuntain sosiaalinen ulottuvuus kiteytyi taas mall-ympäristössä. Vuorossa olivat elävät kuvat ja niinkin draamapohjainen elokuva kuin Australia. Leffan ensi-ilta oli perjantaina ja fiksuina tyttöinä ostimme liput hyvissä ajoin ja varasimme paikat salista; hyvä niin, olihan näytös sen verran suosittu, että kuuden hengen seurueemme vastasi puolta yleisöstä. Elokuvan nähneet tietävät, että se on melko pitkä. Niinkin pitkä, ettei sambialainen filmitekniikka pysty käsittelemään sitä yhtenä nauhana: puolivälissä filmi katkesi ja salissa alkoi soida Bob Marleyn Buffalo Soldier. ”Väliajan” kahvit ja pullat jäivät kuitenkin hakematta – sen verran nopea oli herra filmivaihtaja liikkeissään.

Töissä pitää kiirettä tällä viikolla. Tavoitteena on tietää kaikki mahdollinen yrityshautomoista Sambiassa. Tähänastinen elämäni on ehkä kulkenut toistaiseksi lähempänä kanojen elinkaareen liittyviä hautomoita, mutta katsotaan, eihän ne niin kaukana toisistaan voi olla.

Loppuun vielä ote hevostytön päiväkirjasta: ”Olin lauantaina taas ratsastamassa. Minulla oli sama hevonen, Blondie. Se on tosi söpö. Olin unohtanut ostaa sille porkkanoita, joten se ei ehkä tykkää minusta vielä ihan hirveästi. Me laukattiin Blondien kanssa ja olin tosi innoissani siitä. Patrick kehui ihan hirveästi, miten nopea olen oppimaan. Patrick on ja tosi söpö. Ostin talleilta käytetyt ratsastushousut, joilla on kivempi ratsastaa kuin jumppahousuilla. Uudet housuni ovat kermanvalkoiset ja kireät ja näyttävät aivan hirveiltä päälläni. Sen vuoksi en aio enää ikinä ottaa kameraa talleille mukaan.”

Isälle ja Vernerille vielä terveisiä, että mulle voi kyllä soittaa. Kerro Vernerille, että olen ehkä hitusen loukkaantunut, ettei siitä ole kuulunut mitään. Ei Sambia kuussa ole, joten ei se soittelu kovin kallista ole. Enkä ehdi töistä niin hirveästi soitella.