Veikkausliiga, ranskalainen ego ja Sambian jalkapallounelma

Ja seuraavaksi urheilua. Vaikka Sambia ei olekaan urheiluhullun ykkösmekka, ei täällä tarvi sentään ihan laakereillaan levätä.

Lenkkeillä voi aina. Paitsi seitsemän jälkeen, jolloin on niin pimeä, ettei näe mihin kuoppaan nilkkansa taittaa. Juoksuharrastus on alun hankaluuksien jälkeen lähtenyt sujumaan ihan hyvin. Ensimmäisen lenkin saldona oli mieletön rakko jalanpohjassa, toisen juoksusuorituksen virheratkaisu oli lyhyet pyöräilyhousut, jotka nousivat jatkuvasti ylemmäs ja tästä johtuen reiteni läiskivät yhteen joka askeleella. Tuloksena vakavahko palovamma vasemmassa sisäreidessä. Tiedän, että yhteen hinkkaavat sisäreidet ovat monille ongelma, turha päästää hymynkaretta kasvoille. Viimeinen oppilenkki oli se, jolla kärsin nestehukasta. Yli tunnin juoksu kuumassa ilmassa johti siihen, että viimeiset kymmenet minuutit kärsin vilunväreistä. Mutta vanhakin oppii ja nyt menee jo paremmin.

Olen käynyt täällä kerran punttisalilla. Se tapahtui muistaakseni viime viikon keskiviikkona, mutta lihakset muistuttavat tapahtumasta vieläkin, kun taktiikkani oli kuntoilla koko rahalla. No joka tapauksessa, itse kuntosali on melko lailla pieni, mutta suunnilleen jokainen neliö on hyötykäytössä. Ensisilmäyksellä laitteita näyttää olevan runsaasti, mutta pian huomaa, että ne kaikki ovat sellaisia samanlaisia monitoimihärpäkkeitä, joilla saa kuntoon rintalihakset ja etureidet.

Salilla häärii suhteettoman paljon personal trainereita. Muutamilla on asiakas, toiset hengailee. Yksi näistä hyörijöistä kysyi puhelinnumeroakin, mutta laskeskelin, että pärjään niin salilla kuin muuallakin elämässäni paremmin ilman tätä raineria. Mutta mitä nyt tapahtuukaan? Yhtäkkiä kuntosalin halki lipuu rehevä nunna. Sananmukaisesti lipuu: kävelee arvokkaasti ja käy tervehtimässä jokaisen kuntoilijan. Myös minut ja häkellynkin tästä huomionosoituksesta kesken ojentajaponnistusteni. Nunna menee salin nurkkaan, joka on peitelty verhoilla – nunnan lihakset tarvitsevat maallista hierontaa. Session jälkeen nunna jää keskuuteemme tarkkailemaan menoa tärinälaitteesta.

Olen aloittanut täällä myös projektin nousta tenniksen ATP-listalla. Tai ehkä ensin listalle. Projekti näytti alkavan lupaavasti: lähetystön pihalla on tenniskenttä ja paikalle saa oikein opettajankin pienestä maksusta. Noh, tenniskentän alusta on sellaista suihkun korkkimattolattiaa, jolla pallo a) pomppaa, b) ei pomppaa tai c) vain herra yksin tietää minne se pomppaa. Jos on satanut, kenttä on myös liukas. Mutta jos grand slam –turnaussarjaan joskus liitetään viides osakilpailu, jossa alustana on uusi, teknologian mullistava suihkun vihreä korkkimatto, olen vahvoilla.

Tennisopekaan ei ensimmäisellä kerralla vakuuttanut. Etenkään täsmällisyydellään. Toisella kerralla miestä ei näkynyt lainkaan, kun oli kirkonmenot venyneet sen verran pitkiksi. Heppu osasi kyllä pelata, mutta pedagogiikan oppimäärä oli jäänyt vajavaiseksi. Kämmenlyöntini on edelleen hukassa. Pro-tason toimintaa nähtävillä tämän kerran kuvissa. Ja viimeisessä kuvassa on paikallisen Sparin antia.

Olin tiistaina voimajoogassa. En ole ikinä pitänyt itseäni joogaihmisenä ja ajatus tunnin hengittelysessiosta ei ole ikinä varsinaisesti innostanut. Tähän joogaan jäin kuitenkin koukkuun. Siinä tuli hiki, siellä tehtiin pääseisontoja, amerikkalainen ope antoi kehuja ja se pidettiin ulkona sellaisen katoksen alla, josta avautui kaunis nurmikkoinen piha. Ja puoli seitsemän jälkeen, siinä jossain punnerrusten ja päälläseisonnan välissä, Sambian auringonlasku teki koko taivaan punertavaksi. Viimeistään siinä vaiheessa hurahdin.

Sambiaa ravisuttaa jalkapalloskandaali. Sambian A-maajoukkueen periranskalainen valmentaja Renard ei suostunut lähtemään joukkueen peliin Etelä-Afrikkaan siitäkin huolimatta, että joukkue tarvitsi valmentajaansa kipeämmin kuin koskaan. Ja tämä taasen johtuu siitä, että maajoukkueesta lähtee tasaisin väliajoin pelaajia Euroopan liigoihin ja Renardin tähtikaarti valuu käsistä. Sambian päivälehti Daily Timesin kolumnisti oli valmentajan boikotista näreissään, mutta toisaalta hän tunnusti sambialaisen jalkapalloilun ongelman: kotikamaran pääomaa riistävät niin Helsingborg, Rennes kuin – kyllä – Valkeakoskikin! Kolumnisti oli erityisen pöyristynyt siitä, että Sambian tähtipelaajat lähtevät Suomeen, koska (suoralainaus):

”I do not understand, for instance, why a player like Singuluma ahould go to Finland. Finland? No! Finland cannot add anything to a player's career.”

Suomesta ei täällä paljon tiedetä, mutta jalkapalloilun maine on kiirinyt kauas.

Klip klop klip klop hevonen on pop

Joko tuli ikävä?

Aloitan tapahtumapäivityksen viime torstai-perjantai yöstä, joka olisi voinut jäädä ihan tavalliseksi yöksi muiden joukossa. Sattuma johti kuitenkin siihen, että kolmen aikaan yöllä olin sankarivartijan ja kreikkalaisen naapurinmiehen kanssa takapihallani.

Kaikki alkoi siitä, että mahani alkoi yöllä polttaa siinä määrin, että oli pakko nousta ylös. Huomatakseni, että sähköt oli menneet poikki eikä takapihalla jököttävä generaattori mitä ilmeisemmin toiminut. Menin taas häiritsemään sankarivartijaani, mutta tällä kertaa halusin vähentää pinkkiasublondi-vaikutelmaa ja heitin niskaani rakkaan ja kallisarvoisen Gore Tex -takin. Herätin vartijan unestaan ja setä osasi kertoa, että sähköt on poikki. Pihalle tuli myös kreikkalainen naapurini taskulampun kanssa tiedustelemaan tilannetta. Kohta olimme sitten siellä takapihalla tutkimassa generaattoria, joka ei toiminut. Itse en henkilökohtaisesti osallistunut tutkimuksiin sen tarkemmin vaan roolini oli pitää huoli, ettei yöllisistä miehistä säikähtänyt Murran olisi karannut. Se piti ottaa syliin, missä se ei kuitenkaan oikein viihtynyt ja päätti tehdä kynsillään reiän takkiini. Joka oli siis se rakas ja kallisarvoinen. Eikä naapurin kreikkalainen setä saanut generaattoriakaan toimimaan. Ja sankarivartijani saattoi turvautua vain aamulla saapuvaan sähkömieheen. Lopputuloksena siis rikkinäinen takki ja lämmin aamujugurtti. Mutta maha ei enää aamulla sattunut.

Yöllisestä action-piikistä huolimatta – tai ehkä siitä johtuen - perjantain puhe meni hyvin. Olin sen verran hällä väliä –väsynyt, etten jaksanut sen enempää jännittää. Ei, en tainnut punastua laisinkaan. Tai en ainakaan sillä lailla, että se olisi muistuttanut allergista ihoreaktiota. En myöskään sotkeutunut sanoihin, tai lausunut niitä pahasti väärin. En tehnyt protokollavirheitäkään, kun olin ottanut tarkkaan selvää, miten minkäkin arvoisia henkilöitä piti puhutella. Ehkä ääni hiukan tärisi, tunnustan. Mutta muistin katsoa yleisöön. Istuin koko sen päivän seminaarissa, joka on osa Suomen rahoittamaa projektia. Osani oli varsin kiitollinen, koska sain kuulla kymmeniä ylistäviä kiitoksia sen päivän aikana Suomen tuesta. Lounaalla salaatissani oli mato. Kuollut tosin – ehkä se jopa kuului siihen salaattiin, täällähän suurta herkkua ovat paistetut toukat.

Lauantai oli onnellinen päivä. Olin ratsastamassa Lusakan maaseudulla hiljaisessa, vehreässä laaksossa. Minut paremmin tuntevat tietävät, etten ole monesti kavioeläimen selässä ollut. Noh, joka tapauksessa, sain hevosen ravaamaan niin etten vain heilunut hernepussina selässä! Meillä taisi synkata todella hyvin pollen kanssa, eikä mikään ihme, olihan sen nimi Blondie. Hyvä vireeni saattoi osittain johtua myös kannustavasta opesta, Patrickista, joka tunnin alkuun vakuutti minulle: ”No woman is heavy.” Olin yhtä aurinkoa koko tunnin.

Kaikki tämän blogin kuvat liittyvät tähän uuteen, orastavaan ratsastusharrastukseeni (joka mitä ilmeisimmin jatkuu tänä lauantaina). Alankohan nyt elää sitä heppatyttö-elämänvaihetta, joka jäi joskus nuorempana väliin? Tilaan Hevoshullun (onkohan sitä enää olemassa?), luen uudelleen kaikki Merja Jalon ponitallikirjat ja hankin hoitoponin, jota voin käydä harjaamassa. Ja kasvatan hiukset polvitaipeisiin asti.

Lauantain hyvä mieli johtui osittain myös auringosta. Ennen lauantaita oli satanut viikon yhtä soittoa. Sankarivartijani selitti, että kun kuu on tietyllä puolella kotipihaani, sataa enemmän ja nyt kun se on sillä vastakkaisella puolella, pitäisi sataa vähemmän. Kuka tarvitsee määritteitä pohjoinen tai etelä tai tieteellisiä perusteluita kuun liikkeille, kun on olemassa kotipiha, jonka vanha vartija voi ennustaa tulevan viikon sään? Ja nyt kun muutama päivä ennustuksesta on kulunut, voin todeta, että vartijani päihittäisi Suomen tv:n laatumeteorologit mennen tullen. Vähän siistimpää vaatetta päälle, niin Metet, Annet, ja Petrit joutuisivat hakemaan muita töitä.

Onnellinen lauantai päättyi grillaukseen. Ensimmäiseen sitten viime elokuun. Olin jo unohtanut, miten hyvää grilliruoka voi olla. Lautaselleni päätyneellä krokotiililla tosin päivä oli päättynyt hieman huonommin. Kävin pienen sisäisen moraalidebatin mielessäni ennen kuin söin herra krokoa, mutta se väittely päättyi siihen, etten keksinyt yhtään perustetta sille, miksen voisi syödä sitä. Krokotiili kuuluu matelijoihin ollen siis ei-nisäkäs, jossa menee kasvissyöntini rajat. Ja koska matelijat on eläinluokka, jota en ole toistaiseksi syönyt, voin keksiä niitä koskemaan uuden säännön: saa syödä. Ai mutta eikös sammakko ole matelija? Niitä olen syönyt. Sisäisen väittelyn kyllä-puolen viimeinen argumentti oli se, että krokokin olisin syönyt minut, jos nälkä yllättäisi. Kroko maistui muuten kaiken lisäksi vielä hyvälle. Kannatti syödä.

Tämä tällä kertaa. Toivottavasti kärkkyjät ovat taas hetken tyytyväisiä ja antavat työrauhan suurelle taiteilijalle. Siirryn nyt rinnakkaismaailmaani, jota elän täällä lähes joka ilta: Sinkkuelämää-boksi on jo puolessa välissä (tässä kohtaa isä tuhahtaa, uskokaa pois) ja on aiheuttanut vakava-asteisen riippuvuuden, josta pääsee yli vasta kun sille saa jonkun korvikkeen – Greyn anatomian.

R.I.P Hirmu

Valkoisella naisella on monta nimeä. Mzungu – valkoinen – on tyypillisin, mitä miehet kantakaupungin kaduilla huutelevat. Täkäläisten miesten mielikuvitus ei kuitenkaan lopu siihen: olen ollut vaihtelevasti myös Maria, Mary, Linda, Sofia, Beatrice ja Melinda. Mikään ei ole kuitenkaan osunut ja uponnut vielä. Rauhassa ei etenkään keskustassa saa kulkea, mutta huutelu ei ole mitenkään ahdistavaa. Siinä ei ole mukana latinoflirttiä vaan huutelu tuntuu lähinnä vain tähtäävään siihen, että mzungu ostaisi jotain – mitä ikinä onkaan myytävänä. Nimillä huutelu sekoittuu ”Taxi?” –huutoihin, joilla jokainen auton omistaja koittaa tarjota kyytiä.

Olin muuten viime perjantai Nike©-bussissa. En tiennytkään brändin laajentaneen tuotevalikoimaansa sambialaisiin busseihin. Mutta uskottava se oli – olihan niskatyynyihin ommeltu hieman vapisevin käsin leikatut valkoiset Nike-merkit! (kuva 1)

Sunnuntaipäivä kului lusakalaiseen tapaan. Kaikki auton omistavat kaupunkilaiset suuntaavat sunnuntaipäiviksi malleille (isä, se tarkoittaa kauppakeskusta). Siellähän riittää hilpeää aktiviteettia koko päivän laiskottelulle: on afrikkalaiset markkinat ja hyvää ruokaa. Illan alkaessa hämärtyä voi mennä leffaan katsomaan joko todella räiskyvää toimintapätkää tai myötähäpeää nostattavaa Jim Carrey –komediaa. Muita vaihtoehtoja ei ole. Olisi itsemurha kinoyrittäjälle näyttää Lusakassa jotain draamaan viittaavaa; niissähän voi olla jossain kohtaa 10 sekunnin hiljaisuus tai surullinen loppu. Yleisöön uppoavat täällä vain sankaritarinat – meidän leffan nimi oli Make It Happen. Mall-maisemaa kuvissa 2 ja 3.

Sunnuntai-illalla löysin talosta uuden asukkaan. Hämähäkin. Kutsutaan häntä vaikka Hirmuksi, koska kyseessä ei ollut mikään lukin kokoinen otus, vaan pikemminkin kämmenen kokoinen möllikkä, jonka vartalo oli suunnilleen puolet kokonaishalkaisijasta (meneepä matemaattiseksi). Hirmu oli valinnut paikakseen sopivasti makuuhuoneen seinän, n. metrin yläviistoon oikealle hyttysverkon suojaamasta sängystäni. Hirmu aiheutti olemassaolollaan valtavan ongelman, johon aloin heti miettiä ratkaisuja. A) Voisin nukkua yön alakerran sohvalla ja toivoa, että Hirmu olisi aamulla poissa missä lie. B) Pistän silmät kiinni, sammutan valot ja menen panssarihyttysverkkoni alle ja yritän nukkua. Mitä ei näe, sitä ei ole. C) Kehitän pitkän kantaman aseen, jolla saan Hirmun nistittyä. Tässä vaihtoehdossa ongelmallista oli kuitenkin se, etten pystynyt menemään kovinkaan lähelle Hirmua, koska en halunnut nähdä sitä läheltä – puistatuksen tunne tuli jo viiden metrin etäisyydeltä. Eikä talon aseteknologia ollut kyllin kehittynyttä Hirmun etä-eliminointiin. D) Tämän vaihtoehdon keksin vasta, kun soitin työkaverille ja kysyin, voiko Hirmu olla myrkyllinen. Sain vinkin hakea vartija apuun sotaan Hirmua vastaan.

Niinpä menin ulos ja koputin vartijakopin oveen. Tilanne oli jokseenkin klassinen: blondi pinkkipyjamainen suomalaisheitukka (wordin oikoluku tunnistaa sanan suomalaisheitukka, miksi!!?) herättää unestaan tummaihoisen vanhan vartijan kertoakseen, että talossa on hämähäkki. Elämän uurtamat kasvot vääntyivät kuitenkin hymyyn, kun kerroin suuresta ongelmastani. Kiltti vartijasetä pisti siivoushanskat käteen ja listi Hirmun omin käsin. Jälkeenpäin jäi harmittamaan vain se, etten huomannut ottaa Hirmusta kuvaa. Noh, niin kuin kauhutarinoissa aina, odotettavissa on jatko-osa: Hirmu II.

Eilen illalla kiitin vartijaa sämpylällä ja luumulla. Ja otin kuvan pelottomasta sankarista (kuva 4).

Sain muuten eilen selville, miten sambialainen herra virkamies menettelee sen sitkeän blondin kanssa, joka ei luovuta tapaamispyyntöjen suhteen. Blondi vie konsulttifirman miehet tapaamiseen herra virkamiehen kanssa, jota ei kuitenkaan näy, vaan huoneessa on herra vt. virkamies, joka aloittaa tapaamisen lupaavasti: ”Let me explain.”

Olin tänään aamupäivällä seminaarissa lusakalaisella hotellilla. Lounasta odotellessa pukuasuiset seminaariosallistujat käyskentelivät hotellin terassilla. 20m päässä nurmikolla työskenteli kolme nuorta poikaa kuokkien kanssa. Seesteisen hiljaisuuden rikkoivat kuokkien iskut ja ihmisten puheensorina. Aamun parin tunnin aikana he käänsivät maata useita neliömetrejä. Me seminaarissa saimme siniset kansiot ja näimme power point-esityksiä siitä, miten kaikille on taattava inhimillistä, kunnon työtä.

Rutinoituneille blogilukijoille joudun valitettavasti kertomaan, että tavallista perjantaiblogia ei tällä viikolla tule. Olen jossain seminaarissa koko päivän. Tarvitsen kuitenkin henkistä läsnäoloanne, koska joudun pitämään jonkun puheentyngän siellä. Olen näin ennakolta päätellyt, että jännittäminen on turhaa: täydellä todennäköisyydellä kuitenkin punastun, hikoilen ja sekoan sanoissani. Ai mutta – ehkä pieni päivetys vähentää punastumiskontrastia.

Erityisasiantuntija palveluksessasi

Tästä blogista tulee nyt suuri työnumero. Vietänhän suurimmat osan ajasta täällä joko töissä tai nukkumassa. Kerron siitä nukkumisestakin ajallaan, mutta ensin työt.

Jos 90-luvun puolivälissä unelmoin virkamiesurasta Brysselissä, toisena haaveena - välillä ohikin kiilaten - tuli ura suurlähettiläänä. Kuuluuhan työsuhde-etuihin diplomaattikilvet ja kaikkea. En ole vielä saanut ylennystä suurlähettilääksi, mutta koen olevani hyvällä aitiopaikalla seuraamaan, mitä se suurlähettiläs oikeasti puuhailee.

Suurlähettiläs ja hallinnollisia hommia tekevä konsuli ovat varsinaisia ulkoministeriössä uraa tekeviä virkamiehiä. Heidän lisäkseen täällä on neljä erityisasiantuntijaa sekä kaksi ohjelma-avustajaa. Minä sijaistan yhtä noista erityisasiantuntijaa. Aihealueena on yksityissektorin ja Sambian ulkomaankaupan kehittäminen. Tiedän, erityisasiantuntija + talousasiat + minä = yhtälö, jonka ratkaisusta joku saa joskus nobelin. Ei ole syytä kuitenkaan huolestua: tehtäväni on hoitaa juoksevia hallinnollisia asioita, reagoida sähköposteihin ja kyselyihin, osallistua kokouksiin ja pysyä ajan tasalla. En ole ainakaan toistaiseksi vastuussa Suomen kehitysapurahojen kohteiden visioinnista.

Työnteko on kivaa ja kamalaa. Kivaa se on silloin, kun onnistuu. Kamalaa silloin, kun törmää sambialaisten virkamiesten tapaan olla mahdollisimman tavoittamattomissa. Heidän ohjenuoranaan kun tuntuu olevan: Älä vastaa puhelimeen (jos vahingossa nostat luurin, hoida asia niin, että puhelu "vahingossa" katkeaa). Älä vastaa soittopyyntöihin. Älä soita takaisin, vaikka olet luvannut. Älä vastaa sähköposteihin. Oikeastaan parempi, ettet edes anna kellekään sähköpostiosoitettasi. Älä hanki kännykkää. Nähtäväksi jää ensi viikolla, onko virkamiesten viimeisenä oljenkorsiohjeena: jos joku suomalainen blondi kaikesta huolimatta inttää ja pommittaa yhteydenotoilla, sovi tapaaminen tämän epämiellyttävän henkilön kanssa, mutta älä ilmaannu paikalle.

En ole vielä päättänyt, kumpi on kivempi työpäivä, keskiviikko vai perjantai. Keskiviikon vaakakupissa painaa ruotsalaiset pullat. Olemme täällä samoissa tiloissa ruotsalaisten kanssa ja jalomielisyyttään he tarjoavat aina keskiviikkoaamupäivisin korvapuusteja. Ne ovat kyllä todella hyviä. Varteenotettava kilpailija on kuitenkin perjantai, koska silloin virka-aika loppuu klo 13.00. Ja tänään on perjantai. Ja voin vaikka käydä ostamassa niitä samaisia pullia läheisestä ruotsalaisesta koulusta. Joten kallistun ehkä perjantain kannalle.

Valokuvista sen verran, että yhdessä näkyy lähetystön pääportti, toisessa taas sisäpiha, jolla syödään usein lounasta. Kolmas kuva sen sijaan on täysin spontaani yllätysotos työntekijästä, joka merkkaa itsensä poislähteneeksi.

Nyt siitä nukkumisesta. Nukun yöni hyvin, mutta niin ei ole ollut alusta asti. Muutamat ensimmäiset yöt menivät tottuessa suuren talon ääniin. Tein parin yön ajan puolustusstrategioita potentiaalisen hahmon varalle, joka ilmestyisi oviaukkoon. Sain unta vasta, kun olin löytänyt asennon, josta voi potkaista hahmon tullessa lähemmäs. Strategian seuraava vaihe olisi ollut keittiöveitsen tuominen unikaveriksi, mutta onneksi pelot hälvenivät ennen vaiheen toteuttamista.

Nykyään nukun siis hyvin. Ehkä psykologisen turvan luo hyttysverkko, jonka sisällä voin rauhassa nukkua ruususenunta. Tosin edes minun naiiviutella ei hyttysverkko ole oiva ase tositilanteessa. Uneni häiriintyi viime ja edellisyönä, jolloin olin pari tuntia hereillä kamalan myrskyn takia. Taivas oli oikeastaan koko ajan valkea, koska salamoita tuli salamoiden perään. Ukkonen jyrähteli silloin tällöin, mutta suurempaa meteliä piti vesisade, joka oli aikamoinen. Ei se voinut kauas jäädä siitä ennätyksellisestä 100 ml vesimäärästä.

Tuli ehkä vähän tylsä blogi. Pahoittelut siitä. Töistä ei nyt vain voi kirjoittaa mitään hersyvää seikkailutarinaa. Ehkä keksin pari vitsiä ensi blogiin.

Johan oli markkinat

Perjantaina oli jännittävä päivä. Lähdin kaverini kanssa Lusakan keskustaan. Liian vähissä vaatteissa tosin. Keskusta-alueella kun olisi hyvä olla polvet ja olkapäät peitossa. Lähdin töistä suoraan, enkä aamulla muistanut pukeutumiskoodeja ja laitoin jalkaa shortsit, jotka jäivät polvien yläpuolelle. Valkoisena naisena sain paljon anteeksi, koska voin aina lukeutua turistiksi. Tummaihoiselle naiselle olisi kuitenkin ollut erittäin epäsoveliasta näyttää polvet ja pitää vielä shortseja. En ollut etukäteen ajatellut, että Sambia olisi näin konservatiivinen pukeutumisen suhteen. Syvällä kristillisyydellä on varmaankin sormensa pelissä.

Yksi keskustan etapeista oli Zambia City Market. En tiedä millaiseksi olin kuvitellut sen. En kuitenkaan odottanut plussa-tarjouksia ja viivakoodilukijoita. City Market oli katettu kauppahallimainen kompleksi, jossa lämpö ja seisahtanut ilma yhdessä kovan melun kanssa ei tehnyt ostoselämyksestä varsinaista nautintoa. City Marketin käytävillä myytiin kaikkea mahdollista. Sanalla ”kaikkea” viittaan tässä mm. käytettyihin sukkiin ja alushousuihin. Tarjolla oli myös kuivattuja toukkia ja saman kojun antimista saattoi löytää niin vartalorasvat kuin ruokaöljyt. Kännykkäni olisin voinut korjata moneen otteeseen.

Yhtä sivukäytävää kulkiessa nenään tuli paha haju, joka vain voimistui. Se käytävä johti pitkälle seinustalle, jolle oli keskitetty lihan myynti. Kuumuus ja seisahtunut ilma saivat seurakseen pilaantuvan lihan aromin. Hengittäminen oli mahdotonta ja nenästä ei kehdannut pitää kiinni. Silmätkin teki mieli sulkea, koska niillä tiskeillä myytiin aivan kaikki mahdolliset eläimestä liikenevät osat. Pidin katseen tiukasti lattiassa sen jälkeen kun olin havainnut kellertävän ihokaistaleen pöydällä. Kun nainen tiskin takaa ehdotti ”meat?”, oli jokseenkin helppo kieltäytyä.

City Market olisi ollut monen kuvan arvoinen paikka, mutta koska en halunnut kasvattaa potentiaalista ryöstöarvoani, saatte tyytyä verbaaliseen lahjakkuuteeni. Yhden kuvan uskalsin bussin ikkunasta sentään ottaa, mutta se antaa kovin kesyn kuvan paikasta.

City Market –kompleksiin kuului myös kaoottinen bussiasema, jossa hyppäsimme suunnilleen oikeaan suuntaan menevään bussiin. Koska bussiaseman liikennejärjestelyt odottavat vielä insinöörin kosketusta, asemalta pois valuminen kesti aikansa. Siinä ajassa meille ehdittiin bussin (kuva 3) ikkunasta kaupata monenlaista tavaraa. Meille tarjottiin ensiluokkainen mahdollisuus ostaa sulanutta jäätelöä, frotee-pyyhkeitä, vettä, saksalaisia veitsiä (ilman tuppea) ja partahöyliä. Kun kaverini lohkaisi viimeisen kohdalla, ettei omista partaa, kaupittelija vilpittömästi ja häpeilemättä osoitti kaverini jalkoväliin. Kauppoja ei tullut, mutta opetus Afrikasta nro x konkretisoitui: afrikkalaiset eivät häpeile mitään.

Bussit ovat kahden miehen yrityksiä. Kuskin lisäksi menossa on mukana monitoimimies, joka ensin houkuttelee matkustajat sisälle (bussi lähtee vasta kun se on täynnä), rahastaa matkustajat jossain vaiheessa matkaa (bussimatka maksaa alle 50c ja hintoja pudotetaan jatkuvasti; miksei näin tehtäisi Turussakin?), huutelee seuraavien pysäkkien nimiä (yleensä bussi tosin voi pysähtyä missä vaan ja kummalle puolelle katua tahansa) ja hakkaa kädellä kattoa merkiksi kuskille, kun joku haluaa jäädä pois. Busseihin on myös esteetön pääsy niille, joilla on pyörätuoli: kunhan sen tuolin saan kasaan ja liikuntavammainen ottaa kasatun tuolin syliinsä matkan ajaksi.

Viikonloppuna ei tapahtunut kummia. Lauantaiaamun pitkään nukkuminen kariutui siihen, että heräsin virkeänä klo 6.30. Menin palvomaan aurinkoa klo 8.00 ja viivyin pihalla kunnes – no, tiedätte jo tarinan siitä, miten jään hikilammikkoni vangiksi. Olen toistaiseksi ollut rasvatonna auringon alla; en osannut Suomessa ajatella, että aurinkorasvan löytäminen Lusakan kaupoista voi olla haasteellista. Eilen löysin öljyn, jonka suojakerroin on huikeat 6. Lauantai huipentui kekkereihin jonkun jenkkivirkamiehen lukaalilla. Sambialaisittain luonnollinen jatke juhlille oli se, että kahden maissa kaikki lähtivät omilla autoillaan kotiin tai jatkamaan. ”Drink and drive” on ihan hieno periaate; juhlien isäntäkin istui auton rattiin ja laittoi päähänsä silmälasit, joiden linssissä oli sitten varmaan joku känniharitusta korjaava ominaisuus.

Sambiassa tähdet ovat toisinpäin. Missioni löytää väärinpäin oleva kauha on vielä käynnissä, mutta en tiedä, ehkä Otava näkyy täällä heikommin tai on muuten piilossa, koska äärimmäisen tarkka tähtienbongaussilmäni ei ole sitä vielä havainnut. Kuun olen kuitenkin nähnyt. Siitä laitan mukaan todistusaineistoa.

Nice legs

Kävelin eilen yksin kotiin kaupasta. Kauppa oli lähikauppani, Melissa. Matka kesti 20 minuuttia. Miten joskus saatoin ajatella, että Läntisen Pitkäkadun Siwa voisi olla vielä hitusen lähempänä kotia?

Lähikauppani oli lähinnä pimeä halli, jossa oli muuten suhteettoman paljon työntekijöitä. Työtehokkuus on sitten tosin toista luokkaa kuin mihin olen äärettömän dynaamisessa Intersport-ympäristössä tottunut. Valtaosa työntekijöistä teki verkkaisesti hommiaan ja osa hoiti velvoitteitaan viihdyttämällä kollegoita jutuillaan. Hevi-tiski oli ”etsi ja ehkä löydät yhden omenan, jossa on vain kolme kärpästä” –mallia. Jokainen potentiaalinen ostos siltä osastolta piti käännellä tarkasti ennen kuin sen laski koriin.

Jos Stockmann on kerran jäänyt kiinni vanhan lihan myynnistä, Melissa olisi saanut muutaman huomautuksen enemmän niiden tarkastajien käsissä. Vaikka kaupasta kuulemma saa ihan hyvää lihaa, lihatiskin kohdalla haisi sen verran etovalta, ettei tarvinnut katua omia eettisiä valintojaan. En olisi yllättynyt vaikka itse teurastuskin olisi hoidettu takahuoneessa.

Melissan leipäosasto oli erittäin monipuolinen. Vaaleaa paahtoleipää ja vaaleaa paahtoleipää. En yhtään huijaa, koska siellä ei vain ollut mitään muuta kuin niitä viipaloituja paahtoleipiä läpinäkyvissä pusseissa. Voi valinnan vaikeutta. Mutta, lähikauppaansa ei täällä voi valita ja hyvää Melissassa olivat halvat hinnat. Ja yksi murhe vähemmän, kun ei tarvitse pähkäillä S-Bonuksen ja Plussa-pisteiden kartuttamisen välillä.

Olen myös aloittanut kiivaan urheilun tällä kolme kuukautta kestävällä korkeanpaikanleirillä. Lusaka on vissiin suunnilleen 1300 metriä merenpinnan yläpuolella, ei siis mahdottoman korkealla, mutta ohuemman ilman kyllä huomaa. Hengitysvaikeudet lenkillähän ei siis missään nimessä voi johtua huonosta kunnosta..

Lenkkeily ei ole Sambian kansallisharrastus (pieni faktaruutu tähän väliin: jalkapallo on maan ykkösurheilu, en tiedä onko edes kakkosta). Paikalliset tuijottavat avoimesti valkoihoista lenkkeilijää, joka iPod korvissaan yrittää hitaan elämisenrytmin yhteiskunnassa pitää yllä hektistä suorittamistahtiaan. Jotkut paikalliset jopa kannustavat tienpenkalla. Sainpa päivänä eräänä ennen kuulumattoman kommentin ”Nice legs!” ohi juostessani. Maailmassa on siis todistetusti nyt olemassa ainakin yksi henkilö, joka osaa arvostaa reiden kokoisia pohkeitani.

Lenkkikaverini varoitti irrallaan olevista koirista; ne kun eivät ole tottuneet juokseviin ihmisiin niin saattavat hyökätä. Tässä kohdassa voisinkin karistaa yhden stereotypian itseni ja miksei myös Mauri Myllymäen harteilta. ”Afrikkalaiset tummat pojat” eivät juokse alituiseen paikasta toiseen ja tule sitten voittamaan maineen ja kunnian valkoisten nenän edestä arvokisoissa. Ihmiset löntystelevät. Kellään ei ole kiire mihinkään. Olen nähnyt tähän asti yhden lenkkeilevän tummaihoisen.

Niin ja niistä koirista vielä. Ne saattavat myös hyökätä lastenvaunujen kimppuun, koska niitäkään täällä eivät käytä kuin ulkomaalaiset. Matkustusinfona pienten lasten vanhemmille, joita tuttavapiirissäni on huikea määrä.

Kuvista, joita tähän olen laittanut, sen verran, että 1. kuva on kotikadulta. 2. kuva edustaa paikallisliikennettä ollen sen ainut ilmenemismuoto koko kaupungissa. Kahdessa viimeisessä kuvassa saa käsityksen siitä, mitä kiireettömyys täällä tarkoittaa. Päivä kuluu hyvin puun alla ja aina välillä saa kaupaksi yhden omenan. Tai neljä banaania, jotka ostin näiltä naisilta eilen. Tien varressa voi hengata ihan muutenkin vain. Tai odottaa sitä mini-bussia, joka tulee kun on tullakseen; Kuka aikatauluja tarvitsee? Kenellä voi olla niin kiire?

Sataa ja paistaa

Tervehdys täältä teräsporttien, muurien, sähköaidan ja ympärivuorokautisen valvonnan takaa. Äiti, olen turvassa, vaikka perillepääsyviesti viipyi teleavaruudessa kaksi päivää..

Ensin muutama sana matkasta. Se sujui hyvin. Matkustuksen kohokohtia olivat yläasteaikaisen koulukaverin näkeminen öö.. yhdeksän vuoden jälkeen Frankruftin lentokentällä sekä Frankfurt-Johannesburg –lennon komea stuertti, joka herätteli aina syömään hivelemällä sormella käsivarttani. Kahden välilaskun, neljän lentokonepasta-aterian ja parin tunnin huonon unen jälkeen olin onnellinen, kun kone laskeutui Lusakan kentälle. Olen aina haaveillut suuresta tuloaulasta, jossa joku tuntematon odottaa mua lappu kädessä. Noh, olihan siellä tuntematon, jolla oli lappu, mutta suuri tuloaula jäi vielä haaveeksi: lentokoneesta käveltiin n. sadan metrin päähän pienelle ovelle, jonka ympärillä oli kaikki mahdollinen rauta ruosteessa ja jonka ”Welcome to Zambia” –kyltti oli tuunattu viimeksi 80-luvulla.

Ensimmäinen näkymä Sambiasta vastasi melko lailla sitä mielikuvaa, joka mulla Afrikasta oli. Automatkan maisemaa hallitsi vihreä ruoho, vihreät pellot ja vihreät puut (kiitos sadekauden). Kapea tie oli asvaltoitu, mutta tienpientareet olivat punaista savea ja niillä tallustelivat ihmiset töistä kotiin. Toiset menivät peltoja pitkin. Lähempänä kaupunkia alkoi tien varrella olla omatekoisia kojuja ja pöytiä, joissa myytiin hedelmiä ja vihanneksia. Jotkut kojut mainostivat olevansa kampaamoja, ja kun kerkesin vilkaisemaan vauhdissa sisälle niin olihan siinä kahden neliön kopissa ainakin sellainen permanenttilämpökone!

Sunnuntai aamupäivällä tein ensituttavuutta Sambian auringon kanssa. Ensitapaaminen tapahtui aamulla klo 10 takapihan aurinkotuolissa. Ja se meinasi loppua klo 10.15, koska olin jo siinä vaiheessa hikoillut patjan märäksi. Patjan kuivat osat olivat niin kuumia, etten voinut liikkua, vaan olin vankina hikiläikässäni. Sinnittelin siinä vielä vartin, mutta sen jälkeen sai riittää. Mutta tuli bikinirajat!

Sambiassa on nyt kesä ja sadekausi. Sadekausi kestää n. marras-joulukuusta huhti-toukokuuhun. Tammikuun jälkeen alkaa jo ilmat muuttua kuivemmiksi. Sadekausi ei täällä tarkoita, että sataa koko ajan ja paljon. Eilen ei esim. satanut lainkaan ja tänään tuli kahden minuutin sadekuuro, jota seurailin työhuoneen ikkunasta. Joskus tulee jättikuuroja, joiden aikana voi sataa 100 ml vettä. Eikös se ole aika paljon?

Tänään aamulla ei tullut hanasta vettä. Olisi sinänsä ollut ihan kiva mennä ensimmäisenä työpäivänä puhtaana töihin. Onneksi pihalla on uima-allas, johon pulahdin klo 6.45 ja tunsin oloni edes hiukan freesimmäksi hikisen yön jälkeen. Ensimmäinen työaamu ei jatkunut paljon suotuisammissa merkeissä, kun pudotin pari kananmunaa lattialle. Ja siis edelleenkään sitä vettä ei tullut enkä raskinut liikaa tuhlata juomavettä siivoukseen. Niinpä keittiöön jäi sellainen vieno kananmunan tuoksu leijailemaan. Viimeinen takaisku eilisaamuun sattui puuronsyönnissä. Laitoin reippaalla kädellä puuron päälle sokeria, mikä osoittautui suolaksi.

Talo on hieno (kuvat). Täällä me asustellaan Murranin kanssa, joka on tullut melko läheisriippuvaiseksi alun sähinän jälkeen. Heinäsirkat sirittää talon ympärillä läpi vuorokauden. Siihen tottuu ja se on oikeastaan aika rauhoittavaa. Jotkuthan ostaa sellaisia cd-levyjä, joilla on heinäsirkkojen siritystä. Otan tilauksia vastaan, pieni sivubisnes ei haittaisi. Tosin tunsin itseni aika rikkaaksi, kun menin lauantaina pankkiautomaatille ja nostin miljoonan. 10 euroa on vissiin n. 6000 kwachaa; pieni laskutehtävä puuhasteluksi seuraavaa blogia odotellessa!

Matkan alkuun aikaa: kolme tuntia

Minä lähden Sambiaan. Se on Afrikassa, sehän on selvä. Missä tarkalleen, sitä ei moni tiennyt - en tiennyt itsekään. Googlemapista Sambian sijainti selvisi nopeasti. Isäni löysi tiedon ala-asteen karttakirjastani. Nyt tiedämme, missä on Sambia.

Onko se sama maa, missä Johanna Tukiainen kävi ja tuli takaisin malarian kera? Varo sitten, ettei käy "tukiaiset". Ei, se maa oli Gambia. No mutta onko siinä nyt jotain eroa - Sambia, Gambia - samanlaisia ne kaikki maat on siellä.

Jaa, siellä on sitten niitä Yön Timoja. (Tässä kohtaa on yleensä tullut jokin herja tummista miehistä ja naurun röhinää siihen päälle.) Kyllä sieltä joku musta könsikäs löytyy ja tulet maha paksuna takaisin. Niin. Onhan siellä niitä tummia miehiä.

Mutta on siellä paljon muutakin.

Tämän blogin välityksellä yritän raottaa teille palan Afrikkaa; sen pienen vilauksen, jota minä ehdin maanosasta nähdä seuraavan kolmen kuukauden aikana. En tee katsaustani savimajan pihassa, vaan asun rivitalossa. En kanna vettä pääni päällä ja lämmitä sitä nuotiolla, vaan kotityöt hoitaa sisäkkö. Pihassani ei kirmaa kanoja ja vuohi, josta lypsän aamun maidot, vaan mulla on kissa, jonka nimi on Murran. Onko se sitten todellista Afrikkaa, siitä voi olla montaa mieltä. Yhtä todellista Afrikkaa ei ole olemassakaan ja tämä tarina onkin kertomus siitä, miltä näyttää minun Afrikkani.

Lähden matkaan ilman odotuksia ja koitan karistaa kaikki ennakkoluulot mielestäni. Tehkää samoin ja nauttikaa virtuaalimatkasta Sambiaan. Lupaan laittaa höysteeksi muutaman kuvan silloin tällöin, jotta pääsette paremmin tunnelmaan. Enkä voi olla huomauttamatta heti alkuun, että siellä on muuten aika lämmintä. Ja että matkalaukku on täynnä kesävaatteita. Mutta tuleehan se kesä tänne Suomeenkin ihan pian!

Tiesittekö muuten, että seepran pohjaväri on musta?