Olenko leikannut hiukseni, olenko muuttunut

Olen kohta kotona! Ja sehän tarkoittaa sitä, että tämä blogi lakkaa hengittämästä. On ollut hauska kirjoittaa, tästä maasta voisi ammentaa tarinoita vaikka loppuiäksi. Paitsi ehjänä kotiin selviäminen, paluumatkani missiona on myös tuoda Suomeen kaksi hyvävoimaista banaanikakkua. Mikäli tämä onnistuu, kakkutarjoilua luvassa Humalistonkadulla. Banaanikakkukokit lupasivat tehdä kaikkensa, jotta kakut kestäisivät Suomeen asti. Elintarvikeketjussa on kuitenkin vielä yksi heikko lenkki, nimittäin minä - ajoittain banaanikakun himon sokaisema tavarantoimittaja, joka teoriassa ainakin pystyisi vaivatta syömään kaksi kokonaista kakkua 22 tunnin aikana.

Olo on haikea. Ja oikeastaan jännittää alinomaan, en oikein tiedä mikä. Lähteä täältä, saapua sinne. Sain työkavereilta tänään ihanan leijonantassukorun.

Jään kaipaamaan monia asioita. En ehkä niinkään välillä viikkoa jatkuvaa sadetta tai pahan makuista 'vähärasvaista' maitoa (vain 2 % rasvaa!). En ilmassa leijuvaa pakokaasun katkua enkä pitkiä katseita, joita ihonväri aiheuttaa. Tuntuu hyvältä myös päästä sulkemaan silmänsä pahimmilta epäkohdilta ja epäsuhtaisuuksilta. En oppinut tässä ajassa täysin sopeutumaan siihen, että kokkaan herkkupastaa sisäkköni edessä. Tämä tiskaa myöhemmin tiskini ja katseeni näkemättömissä kokkaa itselleen chimaa. Se on maissijauhoista tehtyä puuro/muusisotkua, joka on ainut ruoka, johon monilla täällä on varaa. Maistoin sitä kerran eikä se oikeastaan maistu miltään. En jää ikävoimään lehmäruhoja kuorma-auton avoperälavalla. Tai päätöntä liikennekäyttäytymistä.

Jään kaipaamaan taivasta. Miten aurinko nousee punaisena vähän ennen kuutta, paahtaa tukalasti päivän läpi laskeakseen iltaseitsemältä silmänräpäyksessä. Tilalle tulevat kuu ja tähdet, joita on ihana tuijottaa uima-altaassa ennen kuin menee takaisin saunan lauteille. Heinäsirkkojen sirinää, johon on iltaisin helppo nukahtaa. Laiskoja ja pitkiltä tuntuvia viikonloppuja, jotka tulevat loppumaan kuin seinään ensi lauantaina myllytyksen riivaamassa Intersportissa.

Tulen ikävöimään ihmisiä. Töissä ja kotipihalla. Ajattelen, että parempi tuntea ihania ihmisiä vaikka vain lyhyenkin aikaa kuin olla tutustumatta heihin lainkaan.

Ikävä tulee myös minibusseja. Sitä oman tilan ja intimiteetin häväistystä, jonka saa kokea minibussin takapenkillä vierustoverin reisi oman jalan päällä ja hikinen käsivarsi toista vasten. Aina kun luulet, ettei enempää mahdu, uusi matkustaja raivaa tilansa bussista. Kukaan ei katso hiljaa paheksuen, kun haluat jäädä pois, vaikka koko bussin pitää nousta ulos, jotta pääset pois perimmäisestä kulmasta.

"Jään kaipaamaan ratsastusta. Arkiviikon kiireitä ei olisi paremmin voinut unohtaa kuin lauantaiaamujen ratsastuksella hiljaisessa ja vehreässä laaksossa. Blondie ja Jungle, minun tulee teitä ikävä. Viimeisinä kertoina kiinnyin myös vanhaan ja laiskaan Delphineen, joka alkoi lopulta totella, kun opin pitämään ohjista kiinni oikein. Viimeisellä kerralla sain laukata, enkä lakannut hymyilemästä. Patrick on rikki lähdöstämme. Lupasin ehkä joskus tulla takaisin. Patrick antoi meille kyydin pakettiauton avolavalla, jossa oli hevosenlantasäkkejä ja televisio."
On helppo tulla Afrikkaan ja ihastua erilaiseen elämäntapaan. Olen ihastunut hitaaseen elämänrytmiin, joka on saanut ymmärtämään, ettei elämässä tärkeintä ole ehtiä tehdä mahdollisimman paljon. On ollut helpottavaa tajuta, ettei yhteiskunta tai koko maailma pysähdy, vaikka jokin asia jäisi jonain päivänä jossain tekemättä. Mutta tästä erilaisuudesta nauttiminen on helppoa, kun tietää voivansa minä päivänä tahansa lentää takaisin Eurooppaan. Voi valita.

Olen leikannut hiukseni. Niin oli vain pakko tehdä, kun ne olivat aivan liian pitkät ja hankalat. Menin lähi-mallin kampaajalle, joka ei luultavasti ollut useasti käsitellyt länsimaista liimahiusta, mutta hyvin täti siinä onnistui. Lopputulos lähenteli lapsuusajan polkkatukkamallia, mutta totuin siihen nopeasti.

En ole muuttunut. En ainakaan radikaalisti. Suville terveiset, etten ole muuttunut "rastapää-aktivisti-hihhuliksi" niin kuin vannotit. Hmm... veren punasolujen määrä on luultavasti kasvanut, finnien määrä on pysynyt suunnilleen samana, iho on ruskettunut, hiukset vaalentuneet, jalanpohjat pinttyneet liasta, ryhti on pysynyt perinteisen huonona - ei siis mitään hirveän mullistavaa muutosta ole ehtinyt tapahtua. Verisuonet lienevät aiempaa ahtaammat, kun olen käyttänyt suolaa reilulla otteella. Painon kehitystä spekuloinkin jo viime blogissa.

Olen tullut kärsivällisemmäksi olosuhteiden pakosta. Ympäristö on myös kovettanut - muutenkin kuin opettamalla tinkaamaan mallikkaasti tai myymään autoa hyvään hintaan.

Mitä tulee Afrikan tuntemiseen, kolmen kuukauden tiraus yhdessä sen kymmenistä maista ei riitä asiantuntija-ruusukkeen saamiseen. Eräs Paavon matkassa kulkenut virkamies Suomesta kiteytti käsitykset maanosasta hyvin. Kukaan ei ikinä sano olevansa Oseania-asiantuntija, koska harva ikinä käy siellä. Kukaan ei myöskään ilmoittudu Aasia-asiantuntijaksi, koska se on niin suuri ja siellä käyvät niin monet. Sen sijaan lähes jokainen, joka käy Afrikassa, esittelee itsensä mantereen asiantuntijaksi. Afrikka on meille mzunguille ja amerikkalaisille tennismiehille edelleen yksi ja yhtenäinen maanosa. Sambia, Gambia, emme pysty näkemään niiden eroa. (Toim. huom. minä olen siis Sambiassa ja Johanna Tukiainen oli Gambiassa.)

Koska loppulatistus kuuluu aina asiaan, haluan näin lopuksi kiittää. Isää siitä, että alun vastustus vaihtui hiljaiseksi ylpeydeksi ('tierät kyllä, että minä vastustan, mutta tierän kyllä, ettei sillä ole vaikutusta'). Äitiä siitä, että pidit ajan tasalla siitä, miten kukin kana on muninut (ja miten joku niistä ei ehkä ole muninut alkuvuodesta lainkaan!!). Ja ennen kaikkea Satua siitä, että marraskuussa parlamentin 13. kerroksen käytävän päässä sanoit, että 'tottakai lähdet'.

Kiitos ja kumarrus lukijoille. Verneri, here I come!

Mr. Elephant, I presume?

Pidin tällä viikolla ruhtinaalliset kertyneet lomapäiväni. Lähdin Livingstoneen, joka on suuren löytöretkeilijän mukaan nimetty kaupunki Etelä-Sambiassa aivan Zimbabwen rajalla. Bussimatka yhteen suuntaan kesti n. 7 tuntia. Se meni leppoisasti. Bussissa oli muffinssi- ja limutarjoilu, mikä sai minut tyytyväiseksi matkaajaksi ja niinpä ummistin silmäni 140 km tuntivauhdilta ja korvani jeesus-gospelilta sekä kuskin jatkuvalta tööttirepertuaarin esittelyltä.

Varhain maanantaiaamuna lähdin katsomaan maailman 2. ihmettä – Victorian putouksia. Paikallisminibussissa oikealla vieressäni istui Keith puku päällä ja raamattu sylissä. Keith piti putouksilla pientä matkamuistokojua, mutta koska nyt on hiljainen sesonki ja koska naapurimyyjä voi aina tuurata myyntihommissa, Keithistä tuli putousoppaani.

Keith tunsi alueen jokaisen taksikuskin, rajavartijan ja virkailijan. Ensin Keithin puhui minut sisään putouksille sambialaishintaan, mikä tarkoitti n. 40 sentin maksua. Auts. Keith vei minut myös melko pitkälle Zimbabwen puolelle ilman ongelmia. Oli kutkuttavaa olla hirmu-Mugaben maaperällä, jossa sainkin heti ensi askelten aikana mahdollisuuden ostaa sadan triljoonan Zimbabwen dollarin seteleitä. Niitä myydään nykyään muistona viime viikkoihin jatkuneesta hillittömästä inflaatiosta, jonka aikana viikoittain seteleihin piti lisätä ainakin yksi nolla. Nyttemmin kaikki triljoonan nollat on pyyhitty pois ja alettu laskut alusta – tällä kertaa valuutta on sidottu sentään taalaan.

Keith oli tukihenkilön, valokuvaajan ja repunkantajan roolissa, kun tein benji-hypyn putouksilla. Hyppyalustana toimi Sambian ja Zimbabwen välinen rajasilta (kuva 2). Se oli nopea 111 m. Olin päättänyt, etten kirkuisi. Pidin lupaukseni, koska kirkuminen osoittautui mahdottomaksi hengityksen salpauduttua kauhusta kesken pudotuksen. Aloin hengittää taas, kun nytkähdin takaisin ylöspäin ja tajusin, että kuminauha kesti sittenkin. Suuntien hahmotuskyky oli olematon, mutta pidin silmät koko ajan auki ja näin vuoronperään sateenkaaren, kirkkaan sinisen taivaan ja alla kuohuvan Zambezin. Satojen metrien päässä kuohuvan putouksen vesi kasteli hiukseni.

Benjihyppy-firma oli tietämättään kehittänyt karun yksinkertaisen painonpudotusmenetelmän. Ennen sillalle menoa käteeni merkittiin isolla, punaisella värillä painoni. Olin jotenkin utopistisesti ajatellut tähän asti, että lukuisat banaanikakun palat ja pitkät lenkit olisivat kumonneet toisensa ja painoni olisi pysynyt suunnilleen ennallaan. Punaiset numerot käsivarressa kielivät minulle – ja kaikille ihmisille sillalla – kuitenkin toista. Heti alkoi tehdä mieli laihduttaa. Tätä voit kokeilla kotona, jos sinulla on vaaka ja vedenpitävä, paksupäinen tussi.

Minun ja Keithin aamupäivä päättyi Keithin putiikkiin, jossa käytiin tietysti tiukka vääntö ostamieni esineiden hinnasta ottaen huomioon aamupäivän opastuksen. Koska olin jo Keithin ’friend’ ja ’sister’, sain erittäin hyvään hintaan haluamani. En ole ihan varma siitä.

Aktiivilomaani kuului kaksi safaria - toinen kävellen Mosi-o-Tunyan kansallispuistossa, toinen autolla ja veneellä Botswanan puolella. Kävelysafarilla pääsin 50 m etäisyydelle sarvikuonosta. Herra sarvikuono oli säyseä ja hieman invalidisoitunut, joten sitä ei tarvinnut pelätä. Botswanan puolella oleva Choben luonnonpuisto on tunnettu elefanttitiheydestään (pidän tästä fysikaalisesta määreestä, elefanttitiheys). Elefanttitiheys (wordin oikolukukin tunnistaa sen). Määre ei pettänyt ja näin kymmeniä norsuja ja olin onnellinen! Oli isoja ja pieniä norsuja, ne söi, joi ja kylpi, muutama sanoi jopa ’trööt’ ja aina ne hymyili. Ah. Opin myös arvioimaan norsun iän sen torahampaista tai siitä, mahtuuko se vielä maman mahan alle, ja sukupuolen otsan muodosta. Näin myös kirahveja, antilooppeja, pieniä krokoja sekä Hanna ja Henri Hipon.

Elefanttisafarilla matkaseurana oli kaksi kovin mukavaa tanskalaista, jotka tosin olivat vakuuttuneita siitä, että tanskan ja ruotsin kielet ovat ihan samanlaiset ja niinpä minun oli pakko ymmärtää hyvin tanskaa. En ymmärtänyt mitään. Mukana matkassa oli myös keski-ikäinen amerikkalaispariskunta, Barbara ja Steve. Steve kutsui vaimoaan Barbieksi. (’Smile, Barbie!’) Barbie oli kovin keskustelevainen naishenkilö, mutta ei kovin älykäs. Barbie ei tiennyt, mikä on Lusaka ja Sambian suuruus alkoi hahmottua vasta, kun käytettiin apumittakaavana Texasia. Keskustelunaloitukset amerikkalaistakapenkiltä kuuluivat seuraavasti: ’Do you drink diet coke in Europe?’ ’We only drink diet coke in the United States.’ ’We in the United States call it diet coke, not coke light.’ ‘Do you have McDonalds in Finland?’ Lisäksi kaikki, mikä oli tapahtunut, tapahtui tai tuli tapahtumaan, oli wonderful, awesome, beautiful, lovely tai great. Barbie unohti myös aurinkolasit hostellille, ja kun niitä ei tonginnan jälkeen löytynyt Chanelin käsilaukusta, meidän piti kääntyä takaisin hakemaan niitä. Barbielle olisi muuten saattanut tulla migreeni.

Sambian ja Botswanan välillä kulkee joki, joka pitää ylittää lautalla. Lauttoja on kaksi ja jokaiselle mahtuu yksi rekka + kaksi henkilöautoa + paljon jalan kulkevia ihmisiä. Lauttoja on kaksi ja meidän safaripäivänämme toinen niistä oli vielä epäkunnossa. Joki on leveä tähän aikaan vuodesta ja lautta on melko hidas. Näillä tiedoilla voi laskea, että rekkajonot joen molemmilla puolilla ovat pitkät. Rekka, joka meidän lautalla oli, oli odottanut viisi päivää. Osataan sitä siis muuallakin kuin Suomen itärajalla. Noh, kun tämä toinen lautta meni rikki juuri kun meidän piti ylittää joki, piti luonnollisesti odottaa. Kärsivällisyyteni on kasvanut lähes äärettömäksi täällä - asiat tapahtuvat kun ne tapahtuvat. Lautta toimii taas, kun se saadaan toimimaan. Barbie ja Steve eivät olleet ihan niin kärsivällisiä, ja kun kuulin Steven möyhyävän oppaallemme siitä, miten hän on matkustanut 8000 km ja maksanut ja miten meidän safariaika kuluu odotteluun, en voinut muuta kuin hävetä valkoisen miehen puolesta ja katsoa vuolaana virtaavaa jokea. Muutamaa tuntia myöhemmin tämä samainen vaahtoava parikunta nukkui n. puolet safariajasta nelivetomaasturimme takapenkillä. En tiennyt mitä ajatella. Niinpä otin uinuvista hirviöistä kuvan. Barbien ja Steven yksityisyyden nimissä en laita kuvaa tähän yhteyteen, mutta voin näyttää sen sitten kotona koneelta.

Lomani oli täydellinen. Näin norsuja. Ja norsut hymyili minulle. Hymyilin takaisin. Rakastan norsuja. Norsu. Elefanttitiheys.

Terveys-tantta tilittää. Ja lähtee lomalle.

Vartija-Herbert sairastui keskiviikkoiltana. Lääkäriin heti, oli suomalaisen terveydenhuoltojärjestelmän kasvatin ensimmäinen ajatus. Käytännössä tiellä oli monta mutkaa. Herbert asuu paikallisella kompoundilla, josta on vaikea päästä millekään klinikalle. Olimme valmiit hakemaan Herbertin kotoaan, mutta pimeän aikaan olisi ollut turhan uhkarohkeaa lähteä kahden vaalean naisen voimin ajelemaan niille seuduille. Toinen tielle asettunut este oli luonnollisesti raha. Paikallisten ei-hyvätuloisten asukkaiden vaihtoehtona on hoito maksuttomilla klinikoilla tai jääminen ilman hoitoa. Muistatteko vielä Naomin tapauksen? Ilmainen terveydenhoitokaan ei riittänyt, kun Naomilla ei ollut rahaa bussiin.

Mikäli sinne ilmaisklinikalle jotenkin pääsee, ne ovat rajoittuneita palveluissaan; saat kipulääkettä, ehkä jonkin sortin mutu-tuntumalla tehdyn diagnoosin ja palaat kotiin odottamaan, mitä terveydentilallesi seuraavaksi mahdollisesti tapahtuu. Aiemmin yksi vartijoista sairastui, meni hoitoon ja sai kipulääkettä ja kutsun tulla kahden viikon päästä takaisin. Suomalaisasukit vaativat parempia tutkimuksia, joista ilmeni umpisuolen puhkeaminen. Vartija leikattiin heti ja selvisi. Kaikille ei käy niin hyvin. Umpisuolen puhkeaminen johtaa väistämättä kuolemaan, ellei löydä jotakuta, joka maksaisi leikkauksen. Missään leikkausta ei saa ilmaiseksi ja niissä paikoissa, joissa se on halvempaa, pitää maksaa lahjuksia päästäkseen jonon ohi. Puhjennut umpisuoli ei odota eikä leikkausjonojen purkaminen ole täällä varsinaisesti terveyspoliittisen agendan kärjessä.

Niin, Herbert sai rahaa taksiin ja pääsi egyptiläisten lääkäreiden ylläpitämälle klinikalle. Lääkäri soitettiin paikalle vasta, kun mzungu oli avannut lompakon ja maksanut. Herbert makasi puolitiedottomana tutkimushuoneessa, me odotimme ulkopuolella kolkossa salissa. Televisiosta tulvi kovaääninen gospel, tympääntyneen vastaanottovirkailijan takana seinällä oli kuva jeesuksesta ja teksti "Jesus makes impossible things". Jeesus tuntuu kuitenkin haluavan ensin rahaa ennen kuin tekee yhtikäs mitään.

Lähden sunnuntaina suuren Afrikan-seikkailijan nimikkokaupunkiin, Livingstoneen. Näin siksi, että pidän ensi viikolla kaikki ruhtinaalliset kertyneet lomapäiväni. Livingstonessa voi tehdä vaikka mitä ja aion ainakin käydä kurkkaamassa Viktorian putouksia ja tehdä yösafarin Botswanan puolelle. Tarjolla olisi myös benji-hyppyä putouksilla tai koskenlaskua Zambezi-joella - nähtäväksi jää mihin kaikkeen yllän. Kaikki em. lystit ovat kovinkin kalliita, mutta toisaalta, rahanmeno täällä tähän asti ei ole ollut päätä huimaavaa. "Äiti lähetä rahaa" -lakanaa ei ole tarvinnut kaivaa kaapista. Voisinkin tehdä uuden lakanan ja heiluttaa sitä. "Äiti älä murehdi, olen varmastikin hengissä vielä viikon päästä." Ai niin, eikä pidä unohtaa "äiti, osta jääkaappiin valmiiksi ruokaa" -pamflettia.

Ensimmäisessä kuvassa muuten nykyinen koti. Toisessa Lusakan ehkä ainut patsas. Mutta sitäkään ei saa kuvata, koska taustalla häämöttää jokin hallintorakennus. Hallintorakennuksia, viranomaisia tai presidentin autosaattueita on kiellettyä kuvata. Olen siis tehnyt täällä suuria laittomuuksia, kun lisään vielä toisen kuvan, jossa on luottamusta herättävä ja tehotoiminnallistettu poliisiasema. Yleistiedon levittämisen nimissä kerron vielä, että homoseksuaalisuus on täällä lailla kiellettyä ja tämän lain rikkomisesta voi saada 14 vuoden vankeustuomion. Ei kannata lähteä koittamaan kepillä jäätä, niissä vankiloissa kuin ei ole kovinkaan kivaa. Eikä niissä saa ruokaa, vaan vankien ravinnonsaanti on omaisten tuomisten varassa. Sama pätee sairaaloihin. Pahempi juttu siis, mikäli sairastuja tai pahantekijä on kaukana kotiseudultaan.

Savimajan lapset

En kerro tänään tarinaa siitä, miten pidin päätäni leijonan kidassa tai siitä, miten otin juoksukisan virtahevon kanssa. Virtahepo on muuten maailman vaarallisin nisäkäs. Ja tänään aamuna naapurinmies kertoi, että virtahepo on ainut eläin maailmassa, jolla on kurkussa sellainen äänentuotantomekanismi, jolla voi samanaikaisesti äännellä veden pinnan ylä- ja alapuolelle. Mutta siis siitä viikonlopusta. Suunnitelmat vaihtuivat Kafuen luonnonpuistosta Luangwa-joen varren lodgeen itäisessä Sambiassa. Villieläimet vaihtuivat löytöretkien Afrikka-henkeen ja paikallisen kylän savimajan lapsiin. Näin viikonlopun aikana ensimmäisen kerran savimajan, josta ohessa todistusaineistoa. Vastauksena siis blogiotsikkoni retoriseen kysymykseen: no asutaanhan siellä niissäkin.

Menopelinä oli linja-auto, joka pääsi liikkeelle Lusakan linja-autoasemalta n. 3 h odottelun jälkeen. Tämä aika kului kuitenkin yllättävän nopeasti, kun linja-auton telkkarissa pyöri elokuva, ihmisiä kävi hengailemassa bussin penkeillä ja kaupustelijat pitivät huolen matkustajien tarpeista myymällä mm. koripalloja ja peruukkeja. Päädyin kuitenkin ostamaan vain muffinssin. Setelit siirtyivät rintsikoistani myyjän poveen. Ennen lähtöä ohjelmassa oli vielä n. puolen tunnin sanoma herralta. Pappismies vakuutteli matkustajille, ettei ole mitään pelättävää. Tästä puheenparresta hän halusi vastineeksi rahaa. En heltynyt. Kun matkaan lopulta päästiin, se meni joutuisaan. Pienen valituksen sanan voisin toisin osoittaa elokuvatarjonnasta, joka koostui nigerialaisesta hirvityksestä, jossa oli naurettava juoni ja onnettomat näyttelijät. Etenkin päämieshenkilö vain möyhysi (Suville terveiset) läpi elokuvan, mihin ei ollut lainkaan aihetta. Itsepä oli lähtenyt muille maille, jättänyt naisensa odottamaan kahta kuukautta, mikä venyi 10 vuodeksi. Nainen oli ehtinyt ryhtyä nunnaksi. Voi voi.

Lodgen omisti keski-iän ylittänyt pariskunta, joka muodostui ehkä maailman kyynisimmästä ja sarkastisimmasta naisesta sekä pitkän aikaa sitten alkoholisoituneesta miehestä, jonka tavaramerkkinä oli kaljapullo vaihdekepin vieressä. En ihmettele - päivä toisensa jälkeen täyttyi Scrabblen pelaamisesta ja kellastuneiden dekkareiden lukemisesta. Mies koki myös ajoittaisia nostalgiapiikkejä aiemmasta urastaan uhkapelimaailmassa; Black Jack -turnauksemme sai autenttista kasinotunnelmaa, kun mies eläytyi täysillä pelinjakanrooliinsa. "And no more bets allowed!" Muita vieraita oli vähän, heistä voisin mainita eteläafrikkalaisen miehen, joka kiersi eteläistä Afrikkaa jättäydyttyään pois bisnesmaailman oravanpyörästä. Hän oli todennut, että eläkeiässä voi tehdä töitä; seikkailumatkat on tehtävä nyt. Vieraana lodgessa oli myös yli-innokas ystävien metsästäjä tansanialaismies, joka halusi ottaa jatkuvasti kuvia, joita voisi laittaa facebookkiin.

Viikonlopun oikeastaan ainoa aktiviteetti syömisen, nukkumisen ja virtaavan joen katselun lisäksi oli haikki läheiselle kukkulalle. Tie sinne vei kylän läpi, joiden lapset lähtivät mukaan matkaan. Pysähtyneessä ilmassa olin hiestä märkä jo aivan alkutaipaleella, mutta en millään voinut valittaa, kun vierellä käveli nelivuotias poika paljain varpain hymy kasvoillaan. Tämä nelivuotias käveli koko kolmen kilometrin matkan ylös ja tuli alaskin. Pojat toivat meidät alas kukkulalta oikoreittiä, joka päätyi kylään, jota asutti 8 henkeä ja monta kanaa. Yksi asukkaista kysyi halusinko yhden kanan. Kieltäydyin. Salamavalot räiskyivät, kun asukkaista piti ottaa kuvia vauvasta vaariin - tai ennemminkin mummoon. Miehet olivat töissä. Kyläläisille tuotti suurta riemua nähdä kuvat digikameran ruudulta. Jostain syystä melkein kukaan ei ikinä hymyile kuvassa. Muistatteko kuvan sankarivartijastani? Pyysin häntä hymyilemään, mutta hän otti sen sijaan kasvoilleen arvokkaan vakavan ilmeen. Siinä on joku juttu.

Kuvien oton jälkeen alkoi omaisuuden uusjako. Ihonväri määrittää vaurauden. Savimajan lasten silmissä mzungu on rikas. Onhan hänellä kengät jalassa, korvakorut korvissa ja omena kädessä. Kengät ovat samaa paria ja ehjät, korvakorut kiiltävät ja omena näyttää herkulliselta. Savimajan lapset eivät tiedä mitään siitä, että olen osoittanut mieltäni ja vaatinut opintotukea nousemaan, että haalin kasaan rahaa palauttaakseni tukea aina maaliskuussa. Vauraus on suhteellista. Luovuin korvakoruistani, jotka oli ostettu Las Vegasista. Nyt ne koristavat tytön korvia itäisen Sambian Luangwa-joen varrella. Globalisaatiota. (Tyttö ja korvakorut alla.)

Tiedättekö mikä oli kuitenkin toivotuin esine mzungun aarteista? "Madame? Do you have a pencil?". Asia, jota lapset eniten halusivat, oli kynä. Kaikki lapset kävivät koulua, mutta kellään ei ollut omaa kynää. Jos olisin tiennyt, olisin pakannut matkalaukkuuni Suomessa kaikki laivamatkoilta kertyneet lyijytäytekynät ja tehnyt yhden savimajakylän lapset onnelliseksi.

Löytöretki-henki oli aistittavissa, kun seurasin lodgen terassilta joen virtaamista. Musta palvelija toi eteeni gin tonicin ja jatkoin joen ja sen muutamien kalastajien seuraamista. Kun nostin katseeni joesta vastarannalle, näin Mosambikin. Luangwa-joki ei tässä kohtaa kuitenkaan ollut rajajoki, vaan pelkkä joki - tuskin missään muualla maan vaihtumisella voisi olla vähempää merkitystä. Joen toisella puolen asui tuskin ketään.

Luonnonhelmasta raakaan autobisnekseen. Kerron vielä pari sanaa siitä, miten myin viime viikolla auton. Riikan auton, joka jäi tänne Riikan lähdettyä. En keksi ihan heti, mikä kasvattaisi enemmän sinisilmäisen, vaaleatukkaisen naisen kovuutta kuin autokauppojen hierominen mosambikilaissyntyisen kauppamiehen kanssa. Tämä siis sen jälkeen kun puoliliero sambialainen autonvälittäjä on tarkoituksella epäonnistunut autonmyynnissä voidakseen käyttää sitä itse pidempään. Mosambikilainen mies oli jossain elämänsä vaiheessa vaihtanut nimekseen Goodman huomattuaan sen paremmin kuvaavan itseään. Goodmanin kanssa käytiin koeajelulla ja kurkattiin konepellin alle; oma kontribuutioni näissä tilanteissa oli lähinnä vieno hymy ja olkapäiden kohauttelu. Olisin syönyt keksejä, mutta niitä ei ollut saatavilla. Goodman yritti tinkiä hintaa alas kaikin keinoin, brutaalimpana vetona ehkä luurin lyöminen korvaan. Sambian kovettama blondi ei heltynyt ja saikin kohta käteensä tukun luultavasti aitoja dollareita.

Turha siis enää koittaa höynäytellä.

Illan vastustajana Roddick-wannabe

On ajanlasku ennen ja jälkeen Paavon ja nyt on vuosi 1. Tunnetteko aikakauden vaihtumisen siellä asti?

Paavo-päivät meni mallikkaasti. Pääsin pariin otteeseen Paavon kanssa saman pöydän ääreen kuuntelemaan vanhoja ja viisaita sanoja. Ymmärsin, miten helppoa on olla vanha politiikan kettu: ihan sama miten huonon jutun kerrot, kaikki nauravat; ihan sama miten päättömän ja perusteettoman väitteen esität, kaikki nyökkäilevät. Enkä siis ollenkaan väitä, että Paavo olisi kertonut huonoja vitsejä tai mitään sellaista. Paavo oli ihan hauska. Olin melko lailla tyytyväinen siihen, että sain olla tyhmä harjoittelija, jolta ei suurempia kyselty. Hymyilin nätisti, naurahdin hurmaavasti ja nyökkäilin ymmärtävästi. Välillä söin keksejä ja juustoja, mikä johti siihen, että silmieni välissä muhii Quasimodo-finni. Ai mutta, olihan meillä Paavon kanssa dialogi. Mitään valtionsalaisuuksia siinä ei varsinaisesti sivuttu, joten voin ehkä siteerata sitä tässä:

P: "Oletkos Lapista, kun sinulla on porokoru kaulassa?"
Väpättävä-ääninen ja punastuva harjoittelija: "En. Olen ostanut tämän, kun olin Lapissa vaeltamassa."
P: "Jaajaa. Niin sanoitko, että olet ollut Paltamossa?"
H: "Eiei. Olen ollut Lapissa vaeltamassa. Olen Turusta."
P: "Jaajaa."

Tädille tiedoksi, etten kokenut Paavoa niin helposti lähestyttäväksi henkilöksi, että olisin välittänyt terveiset.

Paavo jätti jälkeensä energiapitoisen tyhjiön (tiedän, että tämä on oikeasti fysikaalisesti mahdotonta, mutta sallikaa ilmaus). Torstai-illalla, Paavon vielä ollessa Sambian ilmatilassa, olin käsittämättömässä ylivireystilassa. Olisin voinut sen illan aikana helposti samanaikaisesti puhdistaa lähiseudun uima-altaat, kirjoittaa nobelin arvoisen kirjan, tehdä 30 hengen kermakakun ja koota Eepin makkariin uuden Ikean sängyn. Ilman ruuvimeisseleitä. Torstai-illalla olin voittamaton, väsymätön. Päädyin kuitenkin naapurin terassille juomaan Mosia. Mosi on sambialainen kalja (olenkohan jo kertonut tästä?). Se on yllättävän hyvää siihen nähden, että raaka-aineena käytetään maissia.

Kaikki suurmiehet eivät ole päässeet pois Sambiasta yhtä turvallisesti kuin Paavo. Syksyllä 1961 YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöldin kone syöksyi maahan Sambiassa, Lusakasta muutama sata kilometriä pohjoiseen. Koneen 16 matkustajista vain yksi amerikkalainen jäi henkiin. Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Ndolan syrjäseudulla on tämän onnettomuuden johdosta huippukuntoinen tienpätkä suurimman osaa vuodesta, mikä on luksusta ottaen huomioon koko maan tieverkoston onnettoman kunnon. Seudulle, jonne kone putosi, rakennetaan YK:n tuella vuosittain hyväkuntoinen tie, jota pitkin päästään viettämään muistojuhlaa. Tie pitää rakentaa joka vuosi uudelleen, koska sadekausi tuhoaa ja huuhtoo sen aina pois.

Hyvin sujuneiden Paavo-päivien ansiosta suurlähettiläs antoi kaikille maanantain vapaaksi. Nautin tästä iloisesta yllätyksestä odottamattoman ripulin kourissa. Työviikko on muutenkin kovin tynkä, kun torstaina on Youth Day ja kansallinen vapaapäivä ja perjantaina pidän omaalomaa. Ja niinpä lähden retkelle! Luonnonpuistoon telttailemaan. Kerroin tästä äidille puhelimessa. Äiti oli kovin kiireinen eikä reagoinut mitenkään ilmoitukseeni telttaretkestä.Kunnes äiti soitti pian takaisin uudestaan tajuttuaan, etten ole menossa partioleirille Rymättylään, jonne tärkeintä on ottaa mukaan iloinen mieli ja nuotiolaulukirja. Mutta ei hätää, en ole lähdössä surman suuhun, vaan Kafuen luonnonpuistoon, jossa tosin on viime aikoinan tavattu leopardeja ja jossa norsujen kulkureitit kulkevat telttailualueen läpi.

Olin sunnuntaina pelaamassa tennistä. En ole ennakkoluuloinen amerikkalaisia kohtaan. Enkä inhoa miehiä. Mutta inhoan amerikkalaisia miehiä, jotka sanovat olevansa hyviä pelaamaan tennistä ja joiden pitää todistaa tämä väite todeksi senkin jälkeen, kun huomaavat taitojensa ruostuneen parhaista ajoista. Jotta en huomaisi tätä ja jotta pallojen sinkoilu pöpelikköön ei ärsyttäisi miehistä egoa, pallo pitää aina välillä lyödä täysillä kohti tai jollain muulla tapaa näyttää suomalaiselle blondille, että ruutia löytyy. Huutelinkin aina välillä verkon toiselle puolen pienen sarkasmin kera, että onneksi omaan hyvät refleksit.

Ratkaisija-Banda, Herra Ylhäisyys -Banda, "Follow that car!" -Banda

Ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä. En tiedä kuka keksi sanonnan ja missä yhteydessä, mutta se voisi kai sopia Afrikkaan ja Sambiaan. Lapsi- ja äitikuolleisuus on suurta ja keskimääräinen elinikä on 40 vuotta. Sambian AIDS-ongelma on yksi Afrikan pahimmista ja vaikka lääkitys on parantunut ja ulottunut useamman ihmisen saataville, ihmisiä kuolee usein. Lääkityksen ilmaisuuskaan ei aina ratkaise ongelmaa, sillä monissä köyhissä perheissä jätetään lääkkeet ottamatta, koska mitä terveempi henkilö, sitä suurempi ruokahalu. Tartunnan saanut köyhä voi siis tehdä valinnan lääkityksen ja ravinnon välillä.

Lauantain ajomatka talleille kulkee yhden hautausmaan ohi. Siellä on aina vähintään yksi hautaustilaisuus käynnissä, usein hautakivien välissä näkyy useampia surevia seurueita. Viikoittain jonkun tuttavan joku tuttava kuolee. Se on elämää. Surevalla en tarkoita hadanvakavaa mustaan pukeutunutta joukkoa vihlovassa räntäsateessa, vaan kirkkaisiin pukeutuneita sukulaisia ja kylänmiehiä, jotka ovat toki surullisia mutta eivät anna surulle yliotetta. Voisi olla rankkaa murtua täysin aina jonkun kuollessa. Elämään ei mahtuisi montaa onnen hetkeä.

Onnesta puheen ollen, sitä näkee odottamattomissa tilanteissa odottamattomien ihmisten kasvoilla. Parkkipaikkavalvojien kasvot hehkuvat innosta, kun tulee tilaisuus osoittaa paikalle saapuvalle autolle sopiva ruutu. Parin tunnin päästä samoilta kasvoilta kuvastuu ylpeys - auto on tallella ja naarmuton. Kauppojen hymyilevät kassaneidit viuhtovat jo kaukaa kärryjä työntävää asiakasta kassalleen. Lähetystön portinvartijat avaavat rautaportit kymmeniä kertoja päivässä, mutta jokaiselle kerralle riittää hampaat paljastava (joonas-)hymy ja käden nosto lippaan. Ihailen näitä ihmisiä, samalla heissä on jotain ahdistavaa. Heidän ilonsa pienistä asioista pistää miettimään, miksi on itse niin vaikeaa joskus nähdä metsää puilta ja löytää onni pienistä asioista.

Tämän kerran kuvamateriaali koostuu hautajaisten lisäksi lapsista. Kuvasin nämä lapset Huussi-reissulla. Olenkin tainnut aiemmin mainita, että kuvaaminen täällä on hankalaa muualta paitsi liikkuvasta autosta, jossa on tummennetut lasit. Valokuvaavaan mzunguun ei suhtauduta kovinkaan hyvin. Lapsia kuitenkin uskalsin kuvata.

Viikonloppu meni rennosti. Niin kuin aina. Perjantai-iltaan kuului intialaista take-awayta yhdistettynä uinnin kuivaharjoitteluun naapurin entisen tulevan huippu-uimarin opastuksella. Lauantaina oli vuorossa irkkubaari, jossa sain seurata Sambian jalkapallounelman täyttymistä. Illan penkkiurheilutarjontana oli kuuma jalkapallo-ottelu Sambia-Tunisia. Pubi kuohui, kun Tunisia sai neljä minuuttia ennen loppua rankkarin. Vääjäämätöntä maalia seurasi pettymyksen huokaus. Myös ranskalainen päävalmentaja Renard menetti malttinsa ja marssi pukuhuoneen puolelle. Pelissä pelattiin käsittämättömän monta lisäminuuttia (ainakin seitsemän), mutta neljännellä niistä Sambia sai kulmapotkun, josta Banda laukoi pallon maaliin. Bandat tuntuvat muuten olevan kaiken kaikkiaan maata kannatteleva voimavara, Sambian Virtaset. Presidentti on Banda, jalkapallomaajoukkueessa on pari Bandaa, meidän yksi autonkuljettaja on Banda. Saa nähdä, miten pian ratkaisun laukonut Banda nähdään Euroopan kentillä. Jos vaikka Turun Interin pelaaja-agentti sattuu lukemaan blogiani, niin kannattaa alkaa soitella tännepäin. Bandan maali oli melkein yhtä hieno kuin se Zidanen banaanipotku silloin joskus Ranskan MM-kisoissa. Erinomaisuutta uhkuva Renardkin tuli maalin jälkeen epäuskoisena takaisin kentälle.

Irkkupubi sijaitsi tietysti suuren ostoskeskuksen yhteydessä. Pelin ratkettua paikka tyhjeni nopeasti eikä meidänkään auttanut muuta kuin ajaa viereiselle ostarille, jossa meininki jatkui.

Paavo tulee tänään. Mekot on silitetty, hampaiden välit puhdistettu ja muistissa on terveiset, jotka täti haluaa "Patelleen" lähettää.

"Lauantain ratsastus oli huippua! Menimme Patrickin kanssa maastoon ja Patrick oli ihan hövelillä tuulella. Minulla oli taas maastoheppana Jungle, ja Patrickin mielestä meillä synkkaa hyvin. Siis minulla ja pollella. Maastossa ravaaminen osoittautui haastavaksi, kun alusta oli epätasainen ja hevosen meno oli koikkelehtivaa. Piti myös väistellä puunoksia. Muutamana ohikiitävänä hetkenä oivalsin, että putoaminen olisi lopulta pienestä kiinni. Ei hätää äiti, minulla on kypärä, joka tosin on ihan homeinen ja usein täynnä hämähäkkejä. Villistä maastotunnista jäi muistoksi palovammat paikkaan x. Jungle on muuten kuulemma rakastunut ja sillä on mustasukkainen kosija, joka ei pääse yli siitä, että Jungle on rakastunut toiseen. Dramaattista."

Virallisena vessa-tarkkailijana

Tein viime perjantaina ensimmäisen kenttäkäynnin. Kohteena oli Huussi Lusakan liepeillä; Suomen tuella rakennetaan paikalliselle asuinalueelle kuivakäymälöitä, jotta pohjavesi ei saastuisi jätevedestä eikä taudit leviäisi niin helposti. Huussit erottuivat ruskeiden ja harmaiden talojen seasta. Ne oli maalattu valkoisiksi ja jottei kukaan unohtaisi kenen rahoilla tönö oli pystytetty, seinällä luki suurin kirjaimin Finland. Kaikilla pihoilla, joilla huussi jökötti, rakennus oli usein monin verroin hienompi kuin varsinainen asuintalo. Hotelli helpotuksen ovella oli myös munalukko, jota taloissa harvoin oli – se selittyi sillä, että useimmissa taloissa ei ollut ovia tai ikkunoitakaan, vain aukkoja seinässä. Huusseissa oli vähemmän kärpäsiä kuin keittiöissä. En yritä enkä halua olla sarkastinen; huussien rakentaminen on ollut kaiken kaikkiaan erittäin hyvä projekti ja se on lisännyt ihmisten tietoisuutta siitä, ettei kannata pissata ihan mihin sattuu. Tunnollisena projektivalvojana (olin tosin ehkä ennemminkin mukana kulkeva turisti) testasin yhtä valkeaa laitosta ja hyvinhän se toimi. Alla kuvia asuinalueesta.

Elin sunnuntai aamuna ylellisyyden hetkiä. Ja unohdetaan nyt uima-altaat, sisäköt ja muut – luin nimittäin paperi-Hesaria aamiaisen yhteydessä! Enkä antanut sen lainkaan häiritä, että lehti oli ilmestynyt 24. tammikuuta, nautin lukuhetkestä täysin rinnoin. En tiedä, koska saan seuraavan lehden ja miltä päivältä se on, mutta jään jännittämään, miten suomalaisnaiset luistelevat vapaaohjelman.

Uuden kodin kynnyksellä - sankarivartijan ja sisäkön jäädessä taakse – voisin kertoa vielä vähän Naomista, keski-ikäistyvästä, sydämellisestä sisäköstäni. Annoin muuten vartijalle ja Naomille läksiäiskiitokseksi banaanikakkua. Mutta siis Naomista. Naomi kävelee joka aamulla 50 minuutin matkan ja seisoo klo 8 ovellani. Ennen työmatka oli lyhempi, kun isäntäperhe asui lähempänä, mutta muuton jälkeen matka piteni. Naomi asuu Kalingalingassa – tarkkamuistisimmat lukijat muistavat tämän kaupunginosan, jonka läpi uskallan mennä valoisaan aikaan lukitussa autossa. Kotina on vuokra-asunto. Oikeastaan Naomi asuisi eteläisemmässä Sambiassa, jossa heidän perheellään olisi oma koti, mutta työt ovat pakottaneet Naomin, miehen ja tyttäret Lusakaan. Yksi tyttäristä opiskelee Etelä-Afrikassa – Naomin onneksi ja epäonneksi. Tyttären vuoksi pitää olla jatkuvasti huolissaan, koska Etelä-Afrikka on huomattavasti rajumpaa seutua kuin Sambia. Onnea on ollut mukana siinä mielessä, että Naomin entinen suomalainen isäntäperhe on kustantanut tämän tyttären opintien alusta asti. Eihän koulutukseen näin pitkälle olisi muuten ollut mahdollisuuksia. Rahat ovat muutenkin koko ajan vähissä. Viime perjantaina Naomi ei tullut malarian takia töihin. Lääkäriin piti päästä, mutta rahat eivät riittäneet bussiin. Lähetin Naomille rahaa ja Naomi pääsi lääkärille ja sai lääkkeitä.

Mitä muutakaan olisin voinut tehdä. Lähes kahden kuukauden ajan Naomi on pessyt pyykkini, tehnyt sämpylöitä ja varmistanut, ettei minun ole tarvinnut tänä aikana siivota tai tiskata. Valkoiset kätöseni voisivat muuten kulua. En luultavasti huhtikuussa enää muista, miten päin tiskiharjaa pidetään kädessä. Naomin peseminä sukkani ovat puhtaammat kuin ikinä. Naomi sai silitettyä suoraksi mustat puuvillahousuni, joita koko syksyn yritin Brysselissä silittää ja joita en ikinä saanut niin sileiksi, että olisin voinut laittaa ne jalkaan.

Naomi vaihtuu nyt Wilsoniin, joka on uuden asuntoni sisäkkö. Uuden kodin miehistöstä muuten voisin mainita sen verran, että kämppikseni on Melissa, naapurini ovat suunnilleen kaikki suomalaisia, pihayhteisön yhteisilona ovat Toby ja Tanner, kaksi elämän heittelemää koiraa. Toby on nimestään huolimatta tyttö, tai sanotaanko että iäkäs vanharouva jo. Tanner on kolmijalkainen pötkylä, jonka entiseen elämään kuului kivittäviä ihmisiä ja roskisdyykkausta. Ja minä kun ajattelin, että inhimillisyys erottaa ihmisen eläimistä.

Viime viikolla aloin tykätä parsakaalista. Kohta äiti ei ole enää mitään mitä en söisi. Paitsi se liha.

Murrania on jo ikävä yhden erossa vietetyn yön jälkeen. Katsokaa nyt miten suloinen se on.