On ajanlasku ennen ja jälkeen Paavon ja nyt on vuosi 1. Tunnetteko aikakauden vaihtumisen siellä asti?
Paavo-päivät meni mallikkaasti. Pääsin pariin otteeseen Paavon kanssa saman pöydän ääreen kuuntelemaan vanhoja ja viisaita sanoja. Ymmärsin, miten helppoa on olla vanha politiikan kettu: ihan sama miten huonon jutun kerrot, kaikki nauravat; ihan sama miten päättömän ja perusteettoman väitteen esität, kaikki nyökkäilevät. Enkä siis ollenkaan väitä, että Paavo olisi kertonut huonoja vitsejä tai mitään sellaista. Paavo oli ihan hauska. Olin melko lailla tyytyväinen siihen, että sain olla tyhmä harjoittelija, jolta ei suurempia kyselty. Hymyilin nätisti, naurahdin hurmaavasti ja nyökkäilin ymmärtävästi. Välillä söin keksejä ja juustoja, mikä johti siihen, että silmieni välissä muhii Quasimodo-finni. Ai mutta, olihan meillä Paavon kanssa dialogi. Mitään valtionsalaisuuksia siinä ei varsinaisesti sivuttu, joten voin ehkä siteerata sitä tässä:
P: "Oletkos Lapista, kun sinulla on porokoru kaulassa?"
Väpättävä-ääninen ja punastuva harjoittelija: "En. Olen ostanut tämän, kun olin Lapissa vaeltamassa."
P: "Jaajaa. Niin sanoitko, että olet ollut Paltamossa?"
H: "Eiei. Olen ollut Lapissa vaeltamassa. Olen Turusta."
P: "Jaajaa."
Tädille tiedoksi, etten kokenut Paavoa niin helposti lähestyttäväksi henkilöksi, että olisin välittänyt terveiset.
Paavo jätti jälkeensä energiapitoisen tyhjiön (tiedän, että tämä on oikeasti fysikaalisesti mahdotonta, mutta sallikaa ilmaus). Torstai-illalla, Paavon vielä ollessa Sambian ilmatilassa, olin käsittämättömässä ylivireystilassa. Olisin voinut sen illan aikana helposti samanaikaisesti puhdistaa lähiseudun uima-altaat, kirjoittaa nobelin arvoisen kirjan, tehdä 30 hengen kermakakun ja koota Eepin makkariin uuden Ikean sängyn. Ilman ruuvimeisseleitä. Torstai-illalla olin voittamaton, väsymätön. Päädyin kuitenkin naapurin terassille juomaan Mosia. Mosi on sambialainen kalja (olenkohan jo kertonut tästä?). Se on yllättävän hyvää siihen nähden, että raaka-aineena käytetään maissia.
Kaikki suurmiehet eivät ole päässeet pois Sambiasta yhtä turvallisesti kuin Paavo. Syksyllä 1961 YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöldin kone syöksyi maahan Sambiassa, Lusakasta muutama sata kilometriä pohjoiseen. Koneen 16 matkustajista vain yksi amerikkalainen jäi henkiin. Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Ndolan syrjäseudulla on tämän onnettomuuden johdosta huippukuntoinen tienpätkä suurimman osaa vuodesta, mikä on luksusta ottaen huomioon koko maan tieverkoston onnettoman kunnon. Seudulle, jonne kone putosi, rakennetaan YK:n tuella vuosittain hyväkuntoinen tie, jota pitkin päästään viettämään muistojuhlaa. Tie pitää rakentaa joka vuosi uudelleen, koska sadekausi tuhoaa ja huuhtoo sen aina pois.
Hyvin sujuneiden Paavo-päivien ansiosta suurlähettiläs antoi kaikille maanantain vapaaksi. Nautin tästä iloisesta yllätyksestä odottamattoman ripulin kourissa. Työviikko on muutenkin kovin tynkä, kun torstaina on Youth Day ja kansallinen vapaapäivä ja perjantaina pidän omaalomaa. Ja niinpä lähden retkelle! Luonnonpuistoon telttailemaan. Kerroin tästä äidille puhelimessa. Äiti oli kovin kiireinen eikä reagoinut mitenkään ilmoitukseeni telttaretkestä.Kunnes äiti soitti pian takaisin uudestaan tajuttuaan, etten ole menossa partioleirille Rymättylään, jonne tärkeintä on ottaa mukaan iloinen mieli ja nuotiolaulukirja. Mutta ei hätää, en ole lähdössä surman suuhun, vaan Kafuen luonnonpuistoon, jossa tosin on viime aikoinan tavattu leopardeja ja jossa norsujen kulkureitit kulkevat telttailualueen läpi.
Paavo-päivät meni mallikkaasti. Pääsin pariin otteeseen Paavon kanssa saman pöydän ääreen kuuntelemaan vanhoja ja viisaita sanoja. Ymmärsin, miten helppoa on olla vanha politiikan kettu: ihan sama miten huonon jutun kerrot, kaikki nauravat; ihan sama miten päättömän ja perusteettoman väitteen esität, kaikki nyökkäilevät. Enkä siis ollenkaan väitä, että Paavo olisi kertonut huonoja vitsejä tai mitään sellaista. Paavo oli ihan hauska. Olin melko lailla tyytyväinen siihen, että sain olla tyhmä harjoittelija, jolta ei suurempia kyselty. Hymyilin nätisti, naurahdin hurmaavasti ja nyökkäilin ymmärtävästi. Välillä söin keksejä ja juustoja, mikä johti siihen, että silmieni välissä muhii Quasimodo-finni. Ai mutta, olihan meillä Paavon kanssa dialogi. Mitään valtionsalaisuuksia siinä ei varsinaisesti sivuttu, joten voin ehkä siteerata sitä tässä:
P: "Oletkos Lapista, kun sinulla on porokoru kaulassa?"
Väpättävä-ääninen ja punastuva harjoittelija: "En. Olen ostanut tämän, kun olin Lapissa vaeltamassa."
P: "Jaajaa. Niin sanoitko, että olet ollut Paltamossa?"
H: "Eiei. Olen ollut Lapissa vaeltamassa. Olen Turusta."
P: "Jaajaa."
Tädille tiedoksi, etten kokenut Paavoa niin helposti lähestyttäväksi henkilöksi, että olisin välittänyt terveiset.
Paavo jätti jälkeensä energiapitoisen tyhjiön (tiedän, että tämä on oikeasti fysikaalisesti mahdotonta, mutta sallikaa ilmaus). Torstai-illalla, Paavon vielä ollessa Sambian ilmatilassa, olin käsittämättömässä ylivireystilassa. Olisin voinut sen illan aikana helposti samanaikaisesti puhdistaa lähiseudun uima-altaat, kirjoittaa nobelin arvoisen kirjan, tehdä 30 hengen kermakakun ja koota Eepin makkariin uuden Ikean sängyn. Ilman ruuvimeisseleitä. Torstai-illalla olin voittamaton, väsymätön. Päädyin kuitenkin naapurin terassille juomaan Mosia. Mosi on sambialainen kalja (olenkohan jo kertonut tästä?). Se on yllättävän hyvää siihen nähden, että raaka-aineena käytetään maissia.
Kaikki suurmiehet eivät ole päässeet pois Sambiasta yhtä turvallisesti kuin Paavo. Syksyllä 1961 YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöldin kone syöksyi maahan Sambiassa, Lusakasta muutama sata kilometriä pohjoiseen. Koneen 16 matkustajista vain yksi amerikkalainen jäi henkiin. Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Ndolan syrjäseudulla on tämän onnettomuuden johdosta huippukuntoinen tienpätkä suurimman osaa vuodesta, mikä on luksusta ottaen huomioon koko maan tieverkoston onnettoman kunnon. Seudulle, jonne kone putosi, rakennetaan YK:n tuella vuosittain hyväkuntoinen tie, jota pitkin päästään viettämään muistojuhlaa. Tie pitää rakentaa joka vuosi uudelleen, koska sadekausi tuhoaa ja huuhtoo sen aina pois.
Hyvin sujuneiden Paavo-päivien ansiosta suurlähettiläs antoi kaikille maanantain vapaaksi. Nautin tästä iloisesta yllätyksestä odottamattoman ripulin kourissa. Työviikko on muutenkin kovin tynkä, kun torstaina on Youth Day ja kansallinen vapaapäivä ja perjantaina pidän omaalomaa. Ja niinpä lähden retkelle! Luonnonpuistoon telttailemaan. Kerroin tästä äidille puhelimessa. Äiti oli kovin kiireinen eikä reagoinut mitenkään ilmoitukseeni telttaretkestä.Kunnes äiti soitti pian takaisin uudestaan tajuttuaan, etten ole menossa partioleirille Rymättylään, jonne tärkeintä on ottaa mukaan iloinen mieli ja nuotiolaulukirja. Mutta ei hätää, en ole lähdössä surman suuhun, vaan Kafuen luonnonpuistoon, jossa tosin on viime aikoinan tavattu leopardeja ja jossa norsujen kulkureitit kulkevat telttailualueen läpi.
Olin sunnuntaina pelaamassa tennistä. En ole ennakkoluuloinen amerikkalaisia kohtaan. Enkä inhoa miehiä. Mutta inhoan amerikkalaisia miehiä, jotka sanovat olevansa hyviä pelaamaan tennistä ja joiden pitää todistaa tämä väite todeksi senkin jälkeen, kun huomaavat taitojensa ruostuneen parhaista ajoista. Jotta en huomaisi tätä ja jotta pallojen sinkoilu pöpelikköön ei ärsyttäisi miehistä egoa, pallo pitää aina välillä lyödä täysillä kohti tai jollain muulla tapaa näyttää suomalaiselle blondille, että ruutia löytyy. Huutelinkin aina välillä verkon toiselle puolen pienen sarkasmin kera, että onneksi omaan hyvät refleksit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti